Humanisti porotokassa eli tilaustyön ihanuus ja hulluus

Viime aikoina olen ajatellut työtä. Joskus kuvittelin, että työn totaalinen omaehtoisuus on kirjoittajalle jonkinlainen tavoitetila. En ole enää varma. Mitä sitten tapahtuisi niille uskomattomille harhapoluille, joille ei koskaan tulisi lähteneeksi omin päin?

Erityisen lämpimästi olen ajatellut vuotta, jonka vietin kierrellen Suomea ja haastatellen luonnosta eläviä ihmisiä luonnonvaratutkimuksen historiikkia varten. Nyt se tuntuu jo melkein unelta. Istuin poromiesten keittiöissä ja kalamiesten seminaareissa, tutkijoiden kammioissa ja päättäjien pöydissä. Ja sitten kirjoitin. Millä ihmeellä olisin sellaiseen itse päätynyt, jos en nimenomaan ihmeellä?

Olisi tietenkin kiva olla niin menestynyt ja itsellinen, että elelisi herroiksi ihan omilla projekteillaan. Mutta sitten sitä olisi vain oman mielikuvituksensa varassa, ja ainakaan minun mielikuvitukseni ei kykenisi loihtimaan puoliksikaan niin erikoisia juttuja, kuin millaisiin olen pyydettynä päässyt. Niin kauas mukavuusalueeltaan kuin humanisti on porotokassa tulee harva tässä elämässä valitettavasti itse lähteneeksi.

On huojentavaa ymmärtää, miten monta tapaa on tehdä työstä mieleistään, silloin kun on omalla alallaan. Harharetki odottaa kulkijaansa joka hetki – sille lähteminen vaatii vain vähän luovaa hulluutta. Onneksi hulluus näyttäisi olevan ehtymätön luonnonvara.

Ja parhaassa tapauksessa harharetket poikivat lisää harharetkiä. On taas aika sukeltaa uuteen tuntemattomaan, kun aloitan tilaustyön, jollaista en olisi itse kyennyt kehittämään edes unissani. Jos päädyn taas porotokkaan, te kuulette siitä ensimmäisinä.