Huomenna hän tulee?
Kahvilaan tullaan aamuisin keskustelemaan niin kummista asioista
autismin kirjon häiriöistä
isättömyydestä
vauvana sairastetun aivokuumeen seurauksista
kuolemastakin, kuten vieruspöydän naiset,
ja minä en ole yhtään lähempänä synnytystä kuin viime kesäkuussa tai siltä tuntuu
kahvi sen sijaan kuluu nopeammin kuin haluaisin kuluttaa sitä neljää euroa, jotka tähän nautintoon käytin
mikset Otus jo saavu, minähän annoin sinulle kirjallisen luvankin, eikö byrokratia merkitse sinulle mitään?
näinä päivinä ei ole ajatuksia, on vain paino, mahan ja odotuksen, eikä mikään asetu mittasuhteisiinsa, pikemminkin kaikki paisuu yli äyräidensä ja kuitenkin seuraavassa hetkessä on taas ennallaan niin kuin elokuvissa maljakon särkymisen voi vain kelata takaisin
en jaksa enää edes pelätä ja se on ennenkuulumatonta, ehkä tämä on ruumiin psykologiaa, että turhautuminen tylsyttää jopa kauhun
vieruspöydän naiset saattavat mainitsemistaan paikkakunnista päätellen olla minulle sukua, mutta eihän sellaista voi sanoa kun jokaisen velvollisuus tällaisissa kahviloissa on teeskennellä ettei kuule, mitä ympärillä puhutaan
varsinkin kun puhutaan menetyksistä
on älytöntä millaisille menetyksille on mahdollista nauraa kahviloissa kaiken jälkeen
kai elämä repeää ja arpeutuu umpeen ja se on sen luonne
ja kukapa haluaisikaan jättää jälkeensä kauniin ruumiin, ja sielu… olen varma että sielun arvista on olemassa jokin mieltä ylentävä kiinalainen sanonta
ajattelen Wieniä, kerran kiipesimme jollekin kukkulalle josta näki kaupunkiin, enkä muista mikä kukkula se oli tai miksi sinne kiipesimme, mutta muistan kukkulan, äkkiä ilman syytä – outoa miten usein yksityiskohdat unohtuvat ja oma elämä näyttää kesken aloitetulta elokuvalta
ehkä jo huomenna kaikki tähänastinen näyttää samalta kuin elokuvakatkelma Wienistä – tunnistamattomilta kohtauksilta vailla yhteyksiä tai merkityksiä? tai viikon päästä, viimeistään, niinhän?