Joulusivullinen

Joulun ihme! Kallio on hiljentynyt joulun viettoon.

Kukaan ei suutele ratikkapysäkillä ikkunamme alla. Ei paloautoja. Jopa lähipitseria, jossa Miehelle kerran naurettiin, kun se kymmeneltä illalla kävi kysymässä, onko keittiö jo kiinni, on sulkenut ovensa jouluksi.

Vain me olemme täällä vielä, uudessa kodissa, kuin kahden maailmassa. Mitä nyt joulupukki ajaa polkupyörällä vastaan Hämeentiellä.

Koskaan ei ole kaupunkilaisempi olo kuin silloin, kun muut ovat jättäneet kaupungin. Niin kuin seisoisi viimeisenä miehenä kannella tai tantereella, niin kuin ensimmäistä kertaa nousisi joukosta kaupungin nähtäväksi: minä täällä, minä, uskollinen.

Kadehtisin niitä, joilla on hanki ja siinä ulkoroihu ja niitä, joiden joululyhtyä eivät peitä näkyvistä parvekkeen nurkkaan tuupatut remonttitikkaat, mutta on vaikea kadehtia kun on kynttilä lipaston päällä ja kaikki syksyn brittiläiset tv-sarjat katsomatta. Ja kaunis Kallio, Suomen hiljaisin paikka, jalkojen juuressa.

Muuttoblues on mennyt – on niin paljon suklaata että murjottaminen on mahdotonta. Mutta mitään isoäidin glögireseptiä minulla ei nyt ole jakaa, paska joulublogi, myönnetään.