Keskusteluja varjoviikunan kanssa

Aamut ovat jo pimeitä. Kalliossakin, jossa armelias valosaaste sentään koettaa taittaa yötä ja lähestyvää talvea.

Uusi varjoviikuna, joka vielä kaupassa tuuheahäntäisenä ja silmät napilla rukoili ostamaan omakseen, kököttää nyt keittiönpöydällä riisutun ja petetyn näköisenä. Ohjeissa luki, että nimestään huolimatta varjoviikuna kaipaa paljon valoa. No, ainahan kaivata voi.

Kyllä, viikuna: ymmärrän, ettet ole täältäpäin. Tällaista täällä nyt vain on. Mutta eläkkeellä muutetaan Kanarialle!

Olen ajatellut elämänvalintoja. Mökkireissulla joku teki gallupin: kuinka moni on nykyisessä elämäntilanteessaan tietoisen suunnittelun tuloksena? Hämmästyksekseni moni oli.

No, minä en ole. Olen minäkin tehnyt päätöksiä, ihan hirveän määrän kaikenlaisia isoja ja pieniä, dramaattisia ja naurettavia päätöksiä, mutta elämän rinnalla ne näyttävät kovin yhdentekeviltä. Olen tässä, koska niin on tapahtunut. Ja niin on hyvä.

Joskus ajattelen kaikkia niitä muita päätöksiä, jotka olisin voinut tehdä näiden sijaan. Totta kai olisin nyt toisenlaisessa tilanteessa, mutta ei sekään päätösten summa olisi minun valitsemani – minun hatarasti myötävaikuttamani korkeintaan. Sellainen, jota kohti (tai josta kenties epäonnistuneesti poispäin) olisin koettanut pimeässä haparoida.

Ehkä se on “cop-out”, kuten Brendan Kanadassa sanoi agnostismista. Pitäisi valita puolia, tehdä päätöksiä, jotka hyvin suoraviivaisesti johtavat toivottuun lopputulokseen. Solipsismia, sanoisin nyt Brendanille, mutta silloin en vielä osannut niin hienoja sanoja, ainakaan englanniksi.

Brendan oli ehkä ainoa kanadalainen, joka uskoi aseiden yksityisomistukseen, oman valtiovallan mahdollisen vihamielisyyden varalta. En ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä nyt, millainen valtiollinen vihamielisyys on käsiaseella taltutettavissa, mutta kaipa hänellä sitten oli joitakin perusteita.

Ikkunan takana alkaa valjeta. Tämän vuoksi tarvitaan liukuvaa työaikaa: jotta edes jokin osa työpäivästä ja mielellään myös vapaa-ajasta osuisi valoisaan aikaan. Mutta viikunaiseni, älä suotta näytä noin toiveikkaalta – sitä voidaan alkaa toivoa vasta sitten taas maaliskuun lopulla!

Yhdestä tietoisesta päätöksestä olen kaiken jälkeenkin salaa tyytyväinen, kun aurinko tursottaa taivaanrantaan punaisen kuorrutuksen. Minä päätin asua tässä, missä ratikat kohtaavat ja naakoilla on peliä kirkontornissa – useiden minusta riippumattomien asiantilojen myötävaikutuksella, mutta kuitenkin.

Ehkä jonakin päivänä päätän, että kaupunki on nähty. Mutta vielä nyt näen sen joka päivä uutena, enkä ole menossa minnekään.

Kommentit (2)
  1. Sirpa Laaksonen
    21.10.2018, 09:16

    Kiitos taas hienosta, syvällisestä blogista! Olen blogiesi innokas lukija, mutta kommentoimaan kovin laiska. Nautin erityisesti juttujesi monitulkintaisuudesta, myönteisestä elämänasenteesta, huumorista ja ihmisläheisyydestä ja odotan aina kovasti uuden blogin ilmestymistä.
    Valoisaa mieltä ja iloa niin sinulle kuin varjoviikunallekin, kaamoksesta huolimatta!

    1. Kiitos itsellesi jälleen ihanasta kommentista! Valoa syksyn pimeyden keskelle myös minulta ja viikunalta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *