Kirjoittaminen, rakkausgeneraattori

Saako kirjailija pujahtaa jonkun toisen nahkoihin? Saako kenen tahansa ääntä lainata? Kirjailijanvapauden ideaali on viime vuosina saanut ottaa mittaa vallan väärinkäytön ja kulttuurisen omimisen syytöksistä – myös minun päässäni.

Jostakin syystä juuri tänä aamuna ajatukset haluavat vihdoin asettua johonkin muotoon, ainakin hetkeksi. Haluan nostaa esille yhden näkökulman, johon en ole keskustelussa törmännyt. Kirjoittaminen on minulle nimittäin rakkausgeneraattori. Se, mistä kirjoitan, tulee minulle läheiseksi. Alan välittää siitä, minkä äärellä viivähdän, mitä koetan ymmärtää.

Se mitä kirjoittaja sanoo jostakusta tai jonkun suulla, ei koetakaan kohota universaaliksi totuudeksi vaan jää hänen tulkinnakseen maailmasta. Sillä se päivä, jona kukaan meistä kirjoittaa sanaakaan absoluuttista totta… no, sitä odotellessa.

Kirjailijan jos kenen on välttämätöntä olla tietoinen siitä, miten vähän hän ymmärtää maailmasta. On vain joitakin epätarkkoja sanoja, joilla voi koettaa raottaa elämän mysteeriä. Toisen nahkoihin pujahtaminen on tehtävä kunnioittaen ja huolella, ja kun se tehdään niin, se on suorastaan yhteiskunnallinen teko – koettaa ymmärtää muutakin kuin oman vaatimattoman leiviskänsä sittenkin, että näkee tehtävän mahdottomuuden ja oman pienuutensa sen edessä.

Ja edelleen: jos kirjoittaminen on rakkausgeneraattori, kuinka lukeminen voisi olla olematta sitä? Ja jos lukeminen herättää edes pienen, lämpimän kiinnostuksen jotakuta toista kohtaan, miten kummassa mikään tässä prosessissa voisi kategorisesti loukata jotakuta?

Valta on jotakin, mikä pitäisi kaikessa yhteiskunnallisessa tekemisessä, myös kirjoittamisessa, ottaa huomioon ja ottaa vakavasti. Jotenkin sitä vain ajattelisi, että kaikkien kategorisuuksien sijaan kannattaisi katsoa lopputulosta ja aietta sen takana – tarkkaan. Yritettiinkö vahingoittaa vai tulla tykö? Ehkä vain tunnustella, ihmetellä?

Se ei voi olla yhdentekevää.