Kirjoittamisesta ja Kouvolasta

Aamu. Kursori vilkkuu kysyvästi:

Niin?

Niin?

Niin?

Niin. Ei oikeastaan mitään. Istuin tähän vain katsellakseni pihan puita ja naapuritaloa, jota kutsumme Kouvolaksi.

Kävin kerran Kouvolassa. Olihan se vähän ruma, mutta niin ovat monet hyvät asiat tässä maailmassa. Söimme jäätelöä, sen muistan.

Olen ajatellut kirjoittamista. On outoa, että kaikkien vuosien jälkeen en edelleenkään tekisi mitään muuta kuin nyt teen. Kaikkien niiden vuosien, kun koko elämä näytti vain yhdeltä karmaisevalta erehdykseltä.

Olen ajatellut tämän päivän teinejä, niitä jotka nyt valitsevat elämänpolkuaan – olen ajatellut heitä suurella lämmöllä. Meidän aikanamme kai uskottiin vielä, että maailma ottaa vastaan kun vain uskallamme heittäytyä. Toivon, että se usko on jotakin nuoruudelle tyypillistä ja suhdanteiden heiluttelemattomissa.

Haluaisin äkkiä kamalasti kirjoittaa elämänohjeita, kaikella 32-vuotiaan uskomattomalla viisaudellani. Jokaiseen kohtaan, jossa kursori kysyy “Niin?”, ilmestyisi jokin coelhomainen superaforismi.

Mutta mitään ei tule. Tuijotan Kouvolaa. Tekee mieli jäätelöä, mutta personal trainer on kieltänyt jäätelön. Vihaan häntä.