Luominen vaatii luontoa!

Aamusivuissa vaikeinta ovat tällaiset aamut. Kun aurinko alkaa kumottaa talojen takaa jo puoli kahdeksalta ja tekisi hurjasti mieli pukeutua neonvärisiin tuulihousuihin ja lähteä ulos mutta onkin kirjoitettava, koska kirjoittaminen on ihanaa ja olen valinnut kirjoittamisen.

Välillä annan houkutukselle periksi, sillä kävelyllä olen usein lähempänä kirjoittajaani kuin näppäimistön äärellä – vastaukset tulevat ja jumit purkautuvat jokaisella monotonisella, ajatustyötä rytmittävällä askeleella. Milja Kaunisto sen kirjailijakoulussa parhaiten kiteytti: kävellessä erittyy ratkaisuhormonia.

Asian ytimessä oli myös se kalastaja, joka kerran työmatkallani halusi kertoa minulle talvinuottauksesta. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä elossa kuin niinä pitkinä, auringon sokaisemina päivinä. Jää saattoi pettää minä hetkenä hyvänsä alta, verkko oli niin raskas, että vain kaikki voimansa ponnistaen saattoi saada sen ylös avannosta, ja kun sitä nostettiin, se jäätyi niin, että sen pystyi viikkaamaan käsivarrelleen kuin tärkätyn lakanan.

Kalastaja kysyi, millä tavalla minä tunnen olevani voimakkaimmin elossa. Vastaus ei valjennut siinä illallispöydässä, mutta jokin hapuileva ajatus jäi yrittämään ylös avannostaan. Ehkä elossa on silloin kun on läsnä hengellään ja ruumiillaan, ei vankina päässään muttei myöskään aivan kahdella jalalla maan kamaralla. Samoin on inspiraation laita. Sille on annettava aurinkoa ja pakkasta ja merituuli, ja sitten ne kaikki on unohdettava, jotta voisi syntyä maailma, joka ei ole tästä maailmasta.

Nyt kirjoittaminen käy vain vaikeammaksi. Voimalan savusta näkee, ettei tänään edes tuule, ja nouseva aurinko on värjännyt höyrypatsaan punaiseksi. Voisin olla Töölönlahdella tai Merihaan rannassa tai Torkkelinmäellä tai Arabiassa ja omakin hengitys nousisi patsaana kohti taivasta.

Joo. Kyllä se on nyt… Heippa!

*Teksti julkaistaan päivän viiveellä, koska blogistin oli pakko lähteä kävelylle*