Mahdolliset maailmamme

Joskus aurinkoiset aamut ovat kaikkein melankolisimpia. Niin kuin valo jotenkin katsoisi läpi, valaisisi nurkat. Ehkä siksi tulin tänään ajatelleeksi mahdollisia maailmoja, kaikkia niitä paikkoja ja ihmisiä, jotka jäivät lupauksiksi tai vain jäivät.

Olen mielessäni elänyt monta elämää niin kuin kai meistä jokainen: olen perustanut perheitä joita minulla ei nyt ole, olen asunut mantereilla joilla en ole koskaan käynytkään. Eivät ne ole haaveita olleet vaan realistisia polkuja, joita olen joko itse päättänyt olla seuraamatta tai jotka on suljettu puolestani.

Joiltakin poluilta olen kääntynyt jo vuosia sitten, mutta ne eivät suostu ruohottumaan. Niistä voi katsoa pois, mutta aina kun katsoo takaisin, ne ovat siellä vielä, ja hetken koko se elämätön elämä vilistää silmissä niin kuin eletty elämä ennen kuolemaa.

Jos on ollut fiksu tai onnekas, ne polut näyttävät kaikkiaan huonommilta kuin se, millä on nyt. Mutta se ei millään tavalla helpota haamusärkyä. Ennen olisin yrittänyt olla ajattelematta sitä. Nykyään pysähdyn toisinaan tunnustelemaan sitä uteliaana, kiireettä. Sillä siitä särystä kasvaa myös kiitollisuus polusta, jonka valitsin.

Valinnan kylläkin voisi panna lainausmerkkeihin. Elämä on visailuohjelma: studioyleisön taputtaessa valitse kysymysmerkillä varustetuista ovista ja toivo, ettei sieltä tule leijona.

Tyhjästä pulpahti muisto, joka kai liittyy näihin elämänpolkuihin tai sitten ei liity. Kun olin lapsi, äiti luki minulle kirjaa, jossa oli mahtava elämänohje. Ohje kuului: älä ryömi tykin piippuun, ellet ole tykin kuula.

Ehkä siksi kaikki on lopulta mennyt niin hyvin. Tässä nähdään, että kirjallisuus kannattaa. Kiitos äiti, tästäkin!