Minä, ristiriita

Ajattelin tänään – enkä ensimmäistä kertaa – mitä sanoisin, jos minulta kysyttäisiin, kuka olen.

Eihän sellaiseen voi vastata, tietenkään. Kuka minä nyt olisin, joku monoliitti, jonka voi kuvata edestä ja takaa? Arkistoida kohtaan “ratkaistut tapaukset”?

Minä rakentuu juuri niille ristiriidoille, jotka siitä niin epätoivoisesti koetetaan häivyttää.

Tämä pätee myös omalla kohdallani. Olen turvallisuushakuinen seikkailija, joka kannattaa kohtuutta, mutta vain siihen asti, kunnes homma lähtee ihan käsistä: sitten kannatan täyttä antautumista. Nämä nyt vain muutamia mainitakseni.

Ihmettelen aina, kun deittailusta puhuttaessa suomitaan kovin sanoin niitä, jotka uskaltavat odottaa toiselta vaikkapa nyt herkkyyttä ja vahvuutta samassa paketissa. Käsi ylös kaikki, jotka tuntevat ainoastaan jommankumman kaltaisia ihmisiä. Minä ainakaan en tunne.

Sitäkin joskus mietin, mitä on se harmonia, josta puhutaan synonyyminä onnelliselle ja onnistuneelle elämälle. Onko se se hetki, kun yksi puolistani saa niskalenkin toisesta ja ristiriita on sillä siististi ratkaistu? Se hetki, kun kaikki persoonallisuuden osat järjestäytyvät jonoon kiltisti ja loogisesti?

Ehkäpä, sillä se kuulostaa minuuden täydelliseltä lakkaamiselta ja siten todellakin melkoiselta nirvanalta. Mutta sitä on turha kuvitella, että minuutensa saisi pitää ja sitten vain riisua siitä kaiken hämmentävän ja sopimattoman – ihmisyys kun on juuri siinä, mitä koetamme riisua.

Mistä ristiriidoista sinä rakennut?