Mitä olisin itse halunnut aiemmin ymmärtää unelmien tavoittelusta

Myönnän: katson kykyohjelmia. On nautinnollisella tavalla pöyristyttävää nähdä ihmisten panevan itsensä ja unelmansa peliin ja toisinaan kerrassaan vastaansanomattomalla voimalla murtautuvan siihen elämään, johon heidät on ilmiselvästi tarkoitettu.

Ehkä siinä on myös tirkistelynhalua, mutta ennen kaikkea samastumisen ja inspiroitumisen elementtejä, syvää ymmärrystä ja kunnioitusta sille, mitä jengi on tekemässä ja millä hinnalla.

Käänsin kerran kanavalle, kun Voice of Finlandissa mies pohjalaishattu päässään asteli parhaillaan kohti esiintymislavaa. Mieleen juolahti mahtava one-lineri, Eastwoodin hengessä tietenkin englanniksi:

You ain’t ready till you’re ready to fail. (Copyright: Aamusivullinen!)

En ehkä ajatellut niinkään sitä pohjalaishattuista kuin itseäni. Tiedän, mitä on haluta jotakin niin paljon, ettei uskalla lähteä sitä edes tavoittelemaan – mitä on määritellä itsensä onnistumisten ja epäonnistumisten akselilla sen sijaan, että keskittyisi nauttimaan tekemisestä.

Niin kauan kuin tekemistä motivoi lopputulos, se ei kanna. Palkinto on saatava työstä. Se on ollut yksinkertaisesti merkittävin kirjoittamistani mahdollistava oivallus.

Miten sitten pääsisi siihen mielentilaan tai elämänvaiheeseen, jossa lopputulos ei enää määrittäisikään työn tai pahimmassa tapauksessa tekijän arvoa? Siihen loppui blogistin viisaus. Minä itse kai vain heräsin aamulla ja olin valmis. Ja ehkä seuraavana aamuna en enää olisi ollutkaan, mutta junaa ei voinut enää pysäyttää.

Se elämässä on niin armeliasta. Rohkeutta tarvitaan joskus vain lyhyen hetken. Sitten tarvitaan sinnikkyyttä.