Muuttoblues

Muutimme.

Nyt raitiovaunut kohtaavat ikkunamme alla ja maailmanpyörässä on valot. Niin outoa, että kaikista niistä kamalista remontti- ja sisustuspäätöksistä tuli lopulta tällainen koti, näin kaunis. Melkein kuin joku olisi tiennyt, mitä on tekemässä.

Olemme raivanneet polkuja laatikkopinojen lävitse. Osa laatikoista on tuotu avaamattomina suoraan kellarivarastosta. Yritän olla katsomatta niitä, ennen kuin ne viedään uuteen varastoon. Miksi muuton lisäksi pitäisi jaksaa muistot?

Tämän vuoksi ihmiset kai heittävät tavaransa pois – ettei tarvitsisi tulla vuosien jälkeen hyvin konkreettisesti vastakkain elämänsä kanssa.

Laatikoissa lukee vieraaksi muuttuneella käsialalla: Knitting.

Knitting-laatikosta puskee kategoriaan kuulumattomia, etelän lomilta rahdattuja koriste-esineitä, joita ainakaan minä en ole hankkinut.

Löytyy nippu käsin kirjoittamiamme ja Ilonan isän kellarissa painamiamme lehtiä, joiden kanteen Elisa (9v) on piirtänyt pullean ponin ja joissa minä (10v) jostakin syystä pidän ravipalstaa.

Löytyy kuivattu ruusu, jonka antajasta ei ole tietoa.

Sitten sitä istuu laatikoiden keskellä ja yrittää olla tuntematta haikeutta siitä, miten lujaa virta kuljettaa pois kaikesta minkä on tuntenut. Vain varastoni pysyy paikoillaan, vaihtaa välillä osoitetta muttei koskaan uudistu, mitä lie härän sentimentaalisuutta sekin, äiti tietäisi.

Tänä aamuna ei ole mitään lieventäviä asianhaaroja, ei ole muttaa eikä jottaakaan, on vain tämä suuri, selittelemätön melankolia menetetyn edessä.

Onni ja kaipaus voivat asua samassa talossa, ja asuvat, aina hetken muuton aikaan, ennen kuin menneisyys jälleen hautautuu varastoon remontista yli jääneiden maalipurkkien alle.