Myrskybongarin tunnustukset

Olen nähnyt hurrikaanin.

Istuimme hostellin ulkokatoksessa, joimme hyytelöshotteja, se tuntui sopivan tilanteeseen – pari äänekästä pisaraa peltikatolla, ei muuta.

“Tarkottaaks tää, et me ollaan myrskyn silmässä?” Tanja kuiskasi.

Myöhemmin yöllä koko talo taipui tuulessa kuin heinä. Ehkei hurrikaania voikaan nähdä, ainakaan muualta kuin CBS:ltä, ehkä siinä vain ollaan, niin kuin kohdussa tai avaruudessa, ääriä aistimatta.

Katson nykyään myrskyuutiset niin kuin ne jotekin kuuluisivat minulle. Yritin seurata Irmaakin, mutta ei – a newer version of Flash required.

Tuijotin pimeää ruutua ja ajattelin hurrikaaneja. Ne ovat levollisia ja suuria niin kuin laiskat karhut. Niiden liikkeitä voi koettaa ennakoida sekin, jolla ei ole säätutkaa eikä Flashiä.

Tornadoja minä pelkään, rakkikoiria, ryntäävät puun takaa, varoittamatta, heittävät veneen kumolleen keskellä kauneinta kesäpäivää. Muistan, kun kuulin ensi kertaa, että trombi oli imaissut jonkun veneestään Pohjois-Karjalassa. Tunsin itseni petetyksi. Ennalta arvattavuutta en toki ollut elämältä odottanut, mutta joku tolkku, perkele.

Heräsimme aamulla siihen, että sähköt olivat poikki. Myrsky oli mennyt, ja hyytelöshotit tuntuivat pahemmalta katastrofilta. Kadut olivat autiot, vaneria liikkeiden ikkunoissa, ja asfaltille jääneistä lätäköistä katsoivat omat varpaat.