Oodi kirjastolle

Eräässä esseessään Siri Hustvedt kirjoittaa kirjastosta. Siitä ensimmäisestä typerästä pienestä lähikirjastosta, jossa oli 70-luvun sisustusratkaisut ja todennäköinen homevaurio, ja joka oli taivas maan päällä – tai sellaiseksi minä sen Hustvedtinkin kirjaston kuvittelin, Olarin kirjastoksi.

Hämmästyin siitä esseestä. Että joku muukin muistaa ensi kirjastonsa siten, täysin todellisuudesta irrallaan ja kaiken kritiikin tuolta puolen.

Ehkä on hyväkin, että Olarin kirjastoa ei enää ole. Se saa koteloitua mystiikkaansa, olla jatkamatta elämää jälkeeni.

Kävin viime viikolla Helsingin uudessa keskustakirjasto Oodissa, niin kuin myös 55 000 muuta suomalaista. Lehdissä hehkutettiin: vain Suomessa voi syntyä jono kirjastoon. Siitä jonostakin hämmästyin, sillä vaikka minä ja Hustvedt olemme viettäneet elämämme parhaat hetket lähikirjaston lastenhyllyjen välissä, en uskonut sitä sen laajemmaksi ilmiöksi. Mutta se on, ja olen siitä suunnattoman vaikuttunut ja onnellinen.

Kirjasto merkitsee tiedon tasa-arvoa. Se on toiminut avoimen datan lähettiläänä jo kauan ennen kuin trendi-ilmaisu keksittiin, ja sitä tarvitaan rajattoman tiedonsiirron aikakaudella enemmän kuin koskaan, kun vastuu tiedon oikeellisuudesta siirtyy verkossa yhä voimakkaammin lukijalle.

Mykistyksekseni Oodi laajensi ajatuksen tiedon tasa-arvosta myös esimerkiksi teknologian ja kädentaitojen tasa-arvoon. Tästä lähtien kuka tahansa voi milloin tahansa käydä surauttamassa itselleen “kirjaston koneella” juhlamekon, tai vaikkapa 3D-printata… no, jotakin, mitä 3D-printataan. Se, etten edes ymmärrä, mihin kaikkia näitä palveluja käytetään, ainoastaan lisää kunnioitustani niitä kohtaan.

Ja sit siellä voi levyttää musaa. Siis anteeksi mitä?

Tämä ei ole maksettu yhteistyö, vaan kirjastofiilin rakkauslaulu Olarin kirjastolle, kirjasto Oodille ja kaikille teille pienille, suurille ja homevaurioisille kirjastoille ympäri maan.

Kuka hitto minä olisin tai Siri Hustvedt olisi ilman teitä?