Parisalsaa edistyneille

Tänä viikonloppuna muistin taas, miksi ihmisen pitää koetella rajojaan ja mennä sille kuuluisalle “mukavuusalueen ulkopuolelle”. Ettei alkaisi kuvitella itsestään liikoja, niin se on.

Kokeilimme Miehen kanssa parisalsaa. Edistyneille.

– Oh, new faces! So you have danced salsa before?

– Umm. No.

– Oh. Well. That’s… Just… hang in there guys.

Ja kivaa oli. Opimme yhden liikkeen, jossa mies voi yrittää hillitä naisen pyörimistä, mutta turha on työnsä.

Olemme päättäneet tänä vuonna kokeilla kaikkea. Toistaiseksi listalta on saatu ruksattua parisalsan lisäksi jousiammunta, jolla avasimme kauden.

Jousella ampuminen oli oikeastaan aika meditatiivista. Oli se myös noloa ja nuoli usein vieruskaverin taulussa, mutta ennen kaikkea se oli suunnattoman tehokas keskittymisharjoitus. Kuin joogaa, mutta aseistettuna. Liikkeet olivat toisteiset ja yksinkertaiset: jousen kahva peukalonhankaan, nuoli vyöltä jänteelle, jousen jännitys, tähtäys ja ammunta. Ampuma-asento on sivuttainen, joten ampumapaikalla seisottiin kuin jonossa, toisista poispäin, käytännössä kaksin oman taulun kanssa. Tykkäsin. Lajit, joissa saa olla yksin ajatuksineen, tai mieluummin ilman ajatuksia, ovat minun lajejani. Toisaalta pidin myös parisalsan intiimiydestä ja jaetusta häpeästä.

Mutta miksi häpeä? Mitä sitten, etten osaa ampua jousella enkä tanssia salsaa? Miksi kunnianhimo iskee lajeissa, joita on tullut vain uteliaisuudesta kokeilemaan? Luulin olevani tällaisen yläpuolella. Mutta siksihän näitä lajeja kokeillaan, että muistetaan: en osaa ampua jousella enkä tanssia salsaa ja lisäksi olen niin keskenkasvuinen, että se suututtaa minua. Hyvä, tulipa sekin asia tarkistettua näin vuoden alun tilinpäätökseen.

Kotimatkalla jousiammunnasta Mies taikoi mulle taskustaan suklaapatukan – oho, sulta tipahti jotain. Se oli osannut valmistautua loukattuun ylpeyteeni, ihana Mies.