Stressinhallintaa osa 2: manikyyri à la Elena

Mieshaarasta huolimatta aika meinasi viime viikolla karata käsistäni, kun vuoden suurin projekti tuli ensimmäiseen isoon etappiinsa. Vaan eipä karannut! Perjantaina klo 14 kaikki, mitä olin kesän aikana kirjoittanut, lähti ensimmäistä kertaa tarkistajien reposteltavaksi, joten perjantaina klo 15 minä lähdin Tallinnaan.

Miehen ystävät olivat kutsuneet meidät tuttujensa kylpylähotellin. Kyse oli eräälaisesta uuden paikan koeajosta, joten tilat oli varattu kokonaan meille. Ja jos nyt vielä ovella pyörikin ajatuksia siitä, olinko muistanut liittää tarkistusdokumenttiin kaikki tarvittavat tekstit, niin kauan ei pyörinyt.

Sellaisessa hotellissa en nimittäin ole usein (lue: koskaan) ollut. Kaikki oli kultaa ja marmoria, katosta roikkui toinen toistaan suurempia kristallikruunuja. Henkilökunta oli paikalla vain meitä varten – kuin olisi tipahtanut jonkinlaiseen Downton Abbey -simulaattoriin.

Ihan viimeistään työkela katkesi Elenan hoitopöydällä. Yhtä varmaotteisen matamin käsittelyssä en olekaan hetkeen (lue: koskaan) ollut. Ainoa ongelma oli päätöksen tekeminen siitä, minkä hoidoista ottaisin. Päätöksentekolihakset olivat viikon jälkeen niin finaalissa, että pystyin vain tuijottamaan kysyjää ja änkyttämään: all, please, all?

Lopulta päädyin manikyyriin. Elena hieroi, pehmensi, kuori, liotti, leikkasi, nyppi ja viilasi ja minä yritin olla nukahtamatta silkasta tyytyväisyydestä. Edellisen manikyyrin otin… nyt kun ajattelen asiaa, en ehkä koskaan ole ottanut manikyyriä. Minulle naisellisilta tuntuvat ihan muut asiat – silloin harvoin kun ylipäätään näen juuri naisellisuuden jonakin, mitä kannattaa tavoitella. Mutta naisellista tai ei, rentouttavaa kyllä, ja juuri sopivaa vastapainoa mieshaaran mahtipontisuudelle.

Kotimatkalla lautan buffetissa katselin omia käsiäni kuin vieraan. Välillä piti vilkaista, huomasiko kukaan. Olinko muuttunut maailmankin silmissä joksikuksi toiseksi vain siksi, että minulla oli äkkiä jokin näkyvä merkki koreilunhalusta? Olen joskus niin jurnottavan, umpimielisen suomalainen, että itkettää.

Identiteetillisestä myllerryksestä huolimatta tai kenties sen vuoksi suosittelen ajoittaista koristautumista jokaiselle. Pinkit kynnet ja oivalluksia itsestä – mitä muuta voi ihminen elämässä (ja Tallinnassa) toivoa?

Ps. Kaverit – kiitos, tämä viikonloppu tuli tarpeeseen!