Synninpäästö huijarisyndroomalle?

Etsiskelin äidille syntymäpäivälahjaa. Se tarkoittaa automaattisesti, että olin kirjakaupassa – ja että olin siellä pitkään.

Ongelma on joka vuosi sama: mitä ostaa ihmiselle, joka on lukenut jo kaiken? Lopulta päädyin kirjaan, jossa kolme joutilasta ajelehtii pitkin Thamesia. Kuulosti sopivan absurdilta.

Siinä etsiskellessäni käteeni osui jos jonkinnäköistä opusta. Voisi tietysti olla hauska siteerata kaikkia sattumanvaraisia lauseita, joita tuli vastaan, rakentaa niistä jokin yhtenäinen suuri kertomus – vähän niin kuin elämänkatsomuskin rakennetaan. Mutta valitettavasti minulla ja muistilla ei ole ihan sen tyyppinen suhde. Let’s say it’s complicated.

Yhden asian niistä sadoista selailemistani kirjoista kuitenkin muistan, koska se oli niin yllättävä ja tuli kuin vastauksena kysymykseen.

Sattumanvaraisen kirjan sattumanvaraisella sivulla sanottiin, että ammatillisen itsetunnon vaihtelu on etenkin asiantuntijatyössä ainoastaan normaalia. Että täytyykin välillä kaivautua sammaliin itkemään omaa epäpätevyyttään ja sitten taas välillä heiluttaa kättä puhujalavoilta aristokraattisin elkein ja kovin otettuna kaikenpuoleisesta erinomaisuudestaan. Melkoinen myönnytys ilmapiirissä, jossa ainoa reaktio mielialojen, elämäntilanteiden ja jopa fyysisen olomuodon vaihteluun on lääkitys.

Ehkä siksi ajatuksen jakaminen tuntui tärkeältä. Ajoittainen tunne siitä, että oma osaaminen on pelkkä silmänkääntötemppu, onkin vain osa omakuvan luontaista vaihtelua. Itsetunto ei ole monoliitti vaan vuoristorata, parhainakin päivinä.

Tänä aamuna olen selvästi astunut sängystä aristokraattisella jalalla, sillä kaikki tuntuu mahdolliselta. Ehkä huomenna sammal minut syö. Never mind. They may take my life but they’ll never take my impostor syndrome!

(Toim. huom. Tänään tuntui mahdolliselta jopa lopettaa Braveheart-sitaattiin. Sekin on sitten kai ihan normaalia.)