Taajuuksia

On taajuuksia, ei vain radioliikenteessä vaan minussa.

Muistin sen, kun yhtenä pimeänä iltana kävelin kotiin töistä eikä kukaan vastannut kun soitin.

Epävarmasti, pitkästä aikaa, päädyin sen sijaan avaamaan musiikkisovelluksen. En enää muistanut, mihin musiikkia käytetään, mutta ei kai olisi haittaa kokeillakaan?

Vei aikaa löytää oikeat listat, mutta kun löysin…

Kuukausia olen sijainnut reaalimaailman taajuudella, siellä missä merkitystä on faktoilla ja aikatauluilla, sillä mikä on nopein reitti kohteesta A kohteeseen B. Ja kun pysyy tietyllä taajuudella tarpeeksi pitkään, se muuttuu taajuudesta todellisuudeksi.

Hitaasti, yksinäinen, yksinkertainen ääni kerrallaan, askel kerrallaan, liu’uin sinne missä aikataulut ovat valkoista melua ja kaupunki pelkkä kulissi ideoille ja merkityksille.

Ehkä se oli läsnäolon hetki, tai poissaolon. Sellainen, jota tavoitellaan hengitysharjoituksin, ja päihtein. Se, minkä muodon šamaanirumpu ottaa, on jokaisesta itsestään kiinni.

Kiasmassa on menossa näyttely, jossa vierailija pääsee astumaan huoneeseen oviaukkoa verhoavan vesihöyryn läpi. Huoneessa ei ole mitään, koko idea on siirtymässä tilasta ja todellisuudesta toiseen.

Se tuli mieleeni siinä, taajuuksien ja kaupunginosien rajalla. Oli liian kauan kun olin viimeksi astunut verhon läpi.

Ehkä ihmistä ei ole luotu liikkumaan vain maailmassa vaan myös maailmojen välillä. Sitä liikennettä varten vain ei ole valtaväyliä eikä aikatauluja – on vain jokin epämääräinen, tempoileva kaipuu.

Sen hetken, taajuuksien ja kaupunginosien rajalla, ymmärsin kaikkia šamaanirumpuja kotiviinistä ilmajoogaan ja eedeeämmään, ja itseäni, intergalaktisena nomadina.

Mutta painotettakoon nyt vielä: tämä EI ole myönnytys Doctor Wholle, eikä Douglas Adamsillekaan.