Tilt

Dilemma: miten kirjoittaa siitä, kun ei pysty kirjoittamaan enää sanaakaan?

Kun on kirjoittanut kaikki sanat ulos ja sitten pyörittänyt niitä, testannut niitä, poistanut niitä, kirjoittanut niitä uusiksi ja puolustanut niitä toimituskunnan ja jumalan edessä – mitäpä siihen jäisi enää sanottavaa, muuta kuin antakaa minun nukkua.

Ensi viikolla tietokirjaprojekti on minun puoleltani valmis. Tiedän tämän vaiheen. Tämän vaiheen, johon koko työ kulminoituu. Tämän vaiheen, kun kaikki minussa yrittää raivokkaasti stiplata viime sekunneilla. Mikä siinä on, että aivot haluavat tiltata juuri silloin, kun niiden pitäisi ylittää itsensä?

Haluan katsoa ikkunasta syksyä, haluan katsoa kun teevesi kiehuu. En halua oikolukea lähdeluetteloa. Vihaan lähdeluetteloa.

Tässä projektissa olen muistanut jotakin kirjoittamisesta ja editoimisesta, jotakin sellaista, mitä en ollut vähään aikaan joutunut ajattelemaan.

Kirjoittaja on editoijansa edessä kuin tohtoriskokelas väitöstilaisuudessaan. Oma teksti on tunnettava niin hyvin ja ymmärrettävä niin elimellisesti, että pystyy perustelemaan jokaisen valinnan. Miksi tämä sana? Miksi pilkku eikä ajatusviivaa?

Ja sittenkin: käsikirjoitusta voi perustella mutta lopputulosta ei. Aina jää paljon sellaista, mistä yksi ei tykkää ja mitä toinen ei ymmärrä. Sen kanssa on elettävä, senkin jälkeen kun on raastavalla pieteetillä syynännyt jokaisen kielellisen valinnan. Miten armoton ammatti, miten karmea kutsumus!

Ja sittenkin… Ja sittenkin!