Tulin tänne ajattelemaan
Voivatkohan uudenvuodenlupaukset hypätä vuodenkierron ylitse, vähän kuten perityt piirteet sukupolven? Tai siis että lasketaanko ne siinäkin tapauksessa täytetyiksi?
Lupasin vuoden 2017 lopussa suureellisin sanankääntein alkaa elää jossain muuallakin kuin päässäni, mutta (lukuun ottamatta sitä erikoista käännettä että mahassani alkoi elää jotakin) siitä ei tullut mitään. Tämä kulunut vuosi sen sijaan…
Pääni sijasta olen elänyt alaselässäni jossakin iskiaishermon tietämillä, päkiöilläni ja tuolin reunalla, alati tuolin reunalla, valmiina holtittomaan hyppyyn pienimmästäkin inahduksesta. Jos nimittäin on sijaittava samassa paikassa tosimaailmassa sijaitsevan lapsensa kanssa, on mahdotonta sijaita mielikuvitusmaailmassa ainakaan pitkiä aikoja kerrallaan – en muista, opinko tämän Pauliina Vanhatalon kirjoista vai tajusinko itse.
Ensimmäistä kertaa ikiaikoihin tai kenties ikinä, sijaitsin siis maailmassa, ja maailma olikin raskas paikka.
Ensinnäkin: painovoima! On mahdollista, että olin aiemmin ollut sille immuuni tai että Newtonia käsittelevä tunti oli koulussa kulunut slämäriä täytellessä, mutta yllätyksekseni minunkin omenani alkoivat viettää huolestuttavalla tavalla maata kohti.
Tekstasin vuotta aiemmin lapsen saaneelle kaverille: mites sun omenat? Kaveri vastasi: kiitos kysymästä, paremmin kuin koskaan, mutta silti minun oli hyvin vaikea kuvitella yhtä iloista jälleennäkemistä omalle kohdalleni.
Ja vaikka Newton niin luulikin, ehkä koska oli mies, painovoima ei pysähtynyt vain omeniin.
Loppuvuodesta uskaltauduin ensimmäistä kertaa tanssitunnille ja tajusin kesken hypyn, että shiiit, olen kahdessa osassa, enkä enää silleen ruumis–sielu-tyyppisesti vaan silleen olkapäät–lantio-tyyppisesti.
Nilkutin kotiin enkä enää vaivautunut “virkistymään liikkuen”.
Vauvavuoden alkupuolen lihallisuuksilla en edes lähde teitä piinaamaan. Riittänee, että yksi meistä pyöri siinä myllyssä. Sanonpahan vain, että vaikeaa oli, eikä ainoastaan lihallisesti.
Vasta nyttemmin olen tajunnut, mitä kaikkea silloin tapahtui.
Minä olen aina ajatellut kirjoittamalla. Hassua, että joku näin epäkäytännöllinen keksisi ajattelulle niin käytännönläheisen kanavan.
Kun sitten yhtäkkiä en ehtinytkään kirjoittaa=ajatella, ajatukset joutuivat jengalle itsensä ympäri, jäivät kiertämään maitomillejä, painogrammoja, nukuttuja tunteja, käveltyjä askelia, lämpöasteita, villakerrastoja… Kaikkea sitä mikä ei ollut elämän ihme vaan jotakin niljaista sen laitamilla, kuin ulapalta rantahiekan rajaan ajatunut levävyöhyke.
Lienee tietysti luontevaakin, että kun prioriteetit menevät uusiksi, ne eivät laskeudu järjestykseen vaan alkavat vasta aikansa kerällä vikistyään ryömiä toistensa hartioille kuin sokeat myyränpojat. Olisi silti varmaan helpottanut, jos olisin ehtinyt jäsentää uutta elämää siten kuin olen tottunut tekemään, paperilla enkä päässäni, painokäyräexcelistä nyt puhumattakaan. Sillä sen voin sanoa, että vauvavuosi on herättänyt paljon enemmän kysymyksiä kuin tuonut vastauksia.
Uuteen vuoteen haluankin lähteä ihmetellen: ihmetellä niiden ensimmäistenkin sumuisten kuukausien edestä. Että juuri minulla, tämä elämä, tämä powerpousaava keppostelija.
Kaiken keskellä minulle on paljastunut jotakin uutta aamusivuista. Ryhdyin kirjoittamaan niitä ja tätä blogia herätelläkseni luovuuttani, kuten aamusivujen ajatus on, ja vaikka kirjoitusharjoitus päivittäisenä tajunnanvirtatekniikkana niin varmasti toimiikin, voi se toimia myös näin: yksinkertaisesti tapana olla maailmassa.
Jokaisella on oltava paikka ajatella, ja nämä sivut ovat minun paikkani, nämäkin. Kiitos siitä, ja huokoisempaa uutta vuotta teille kaikille!