Varikset ja minä

Keittiön ikkunasta näkee paljon lintuja. Huomasin vasta, kun katsoin, sillä niin se usein menee.

Erityisen paljon lintuja on näinä päivinä: pitkinä letkoina ja epäsuhtaisina muodostelmina ne täplittävät aamuun valkenevan taivaan – siis ne, jotka ovat lähdössä. Ne jotka jäävät, kisailevat tänäänkin kirkon tornin ympäri kuin lapset tai hölmöt, minun varikseni.

Alkuviikosta kävin tutustumassa uuteen Amos Rexin taidemuseoon Lasipalatsissa. Sen ensimmäinen näyttely on sarja tokiolaisen taidekollektiivin kunnianhimoisia monimediataideteoksia, joissa katsoja pääsee osaksi kokonaisia virtuaalisia ekosysteemejä ja vuorovaikutukseen niiden kanssa.

Askelistani lähti perhosia, käteni painoi sammakoita seiniin. Valtavat, lankakerän säikeitä muistuttavat aallot velloivat pimeässä huoneessa, toisessa vedet virtasivat ylöspäin katossa ammottavaan pyörteeseen kuin mustaan aukkoon.

Ja sitten oli variksia. Itketti, kun ne pyrähtivät seiniltä lentoon ja tempaisivat leikkiinsä – en tiedä miksi.

Näyttelyyn oli saatu luotua julkisten paikkojen yksinäisyys: hirveästi porukkaa mutta jokainen oman maailmansa yksityisyydessä, suurkaupungin nimettömyydessä. Joskus suurimmassa tungoksessa ja metelissä lepää suurin hiljaisuus.

Kotona muistin viimein katsoa näyttelyesitettä. Kävi ilmi, että monialaisessa taideryhmässä on mukana myös kirjailijoita. No ilmankos.

Ikkunani takana varisten lentonäytös alkaa olla ohi. Pienikokoinenkin kokelas pääsee syntyneessä tyvenessä ottamaan paikkansa kirkontornin nokasta, maailman huipulta. Mutta kaverit ovatkin jo keksineet jotakin kiinnostavampaa ja pyrähtävät yksissä tuumin kattojen yli kohti Tokoinrantaa. Pieni varis pomppaa sekin paikaltaan ja pyrähtää perään. Mitä olisi kukkulan kuninkuus ilman alaisia?

Ajattelen näyttelyn variksia. Että joku oli halunnut näyttelyynsä variksia. Se kai siinä itkettikin – kunnianosoitus.

Massless Amos Rexissä 6.1.2019 saakka: https://amosrex.fi/exhibitions/teamlab/