Vuosipäiviä

Vauvani täytti vuoden. Avioliittoni täytti kaksi vuotta. Minä täytän 35 vuotta. Vuosi 2020 on tuskin alkanut, mutta hengästyttää jo vähän.

Avioliitolle vuosipäivä merkitsee tutkitusti vaaran vuosia, kuten paatosta tavoitellen kirjoitin Miehen onnittelukorttiinkiin. Luin jostakin, että vuodet 2–4 ovat keskimäärin avioliiton tuhoisimmat. Kuvaavaa kyllä Mies oli unohtanut koko vuosipäivän. Alleviivasin kortista kohdan vaaran vuodet.

Muutamaa viikkoa myöhemmin vauva lakkasi olemasta vauva. Yksivuotisneuvolan ohjeiden mukaan lähdin toiveikkaana leikkipuiston taaperoaamuun. Puoltatoista tuntia myöhemmin työnsin vaunuja poispäin tuskan- ja häpeänhiessä. Tuntui, että yhtä hyvin olisin voinut ilmoittautua muilutettavaksi – ehkä ensi kerralla ilmoittaudunkin, jos sellainen vaihtoehto on tarjolla. En osaa edes sanoa, mitä tapahtui. Sanonpahan vain, että on syy sille, miksi painiottelutkaan eivät kestä puoltatoista tuntia putkeen eikä molskilla tarvitse kesken kaiken askarrella ystävänpäiväkorttia sormiväreillä.

Vauvavuoden päättyminen sinänsä tuntuu merkityksellistä, suoranaiselta saavutukselta, vaikka ajalla tunnetusti on tapana mennä eteenpäin henkilön omista ponnistuksista riippumatta.

Onneksi minun ei tarvitse summata vauvavuotta itse, vaan muut ovat tehneet sen puolestamme. Kun yksi läheinen toisensa jälkeen on kommentoinut elämäämme sanalla “intensiivinen”, olen jäänyt makustelemaan sitä. Juuri intensiivisyys on se, mitä lapiperhe-elämässä eniten pelkäsin. Jos minä saisin valita, lipuisin läpi päivistäni kuin kelluen, raajat veden kannattimiin ripustettuina ja korvat pinnan alla. Siihen nähden intensiivistä on todellakin ollut.

Muistan myös, miten ennen katsoin muiden perheitä. Jos minut kutsuttiin kylään, istuin mekkalan keskellä lamaantuneena ja hyödyttömänä ja pohdin, ettei minusta voi koskaan olla tällaiseen. Virhe oli siinä, että arvioin valmiuttani maratoniin ennen kuin olin aloittanut juoksuharjoitukset.

Mutta kas – aika onkin alkanut kulua toisin kuin ennen tai ehkäpä harjoitus vain on kasvattanut hoivalihaksia. Suurin osa päivistäni ei oikeastaan ole intensiiviä, ei enää, ja jos minä lähtötilanteeni huomioon ottaen voin sanoa näin, ihmisen todella täytyy olla merkillisen muovautuvainen olento. Ilmeisesti lähes kaikessa on kyse tottumuksesta. Se on kovin lohdullinen ajatus.

Pidimme Tytölle yksivuotissynttärit, joilla ajattelin ensin sanoa jotakin hänestä. Sitten tajusin, että kaikki läsnäolijat tuntevat hänet jo. Oivallus täytti minut lämmöllä.

Vuosi sitten kirjoitin kirjeessä syntymättömälle, että baby we’ll be fine, ja kun juhlissa katsoin, miten mummot lapioivat kilvan kakkua hänen suuhunsa ajattelin sen taas – että näetkö nyt, Pöbbels, äiti saattaa joskus huojua tuulessa miten sattuu, mutta ei koskaan anna katteettomia lupauksia!

(No, paitsi silloin, kun tuossa linkatussa tekstissä lupasin palata kertomaan, miten vanhemmuus suorituksena kierretään. Sitä katteettomammaksi ei lupaus tule. Pahoittelut tilanteesta!)