Metakeskustelujen metakeskustelu henkilöbrändeistä
Viikonloppuna henkilöbrändi nimeltä Hupparihörhö eli alias Sami Kuusela arvosteli Suomen Kuvalehden blogissaan kolmen henkilöbrändin kirjoittaman henkilöbrändäysoppaan tarjoamia näkemyksiä henkilöbrändäykseen.
Tämä on niin herkullinen metakeskustelun mahdollisuus, että päätinpä sitten kaksi kertaa itseltäni kiellettyäni pistää oman hopealusikkani tähänkin soppaan.
Tilanne on tosiaan niin että Sami Kuusela, joka on itse rakentanut itselleen imagoa hupparia käyttävänä rentona bisneskaverina, otti henkilöbrändäysmielessä hampaisiinsa henkilöbrändäysohjeita sisältävän kirjan. Samin kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, että henkilöbrändiä rakentamalla voidaan luoda mielikuvaa, joka ei vastaa todellisuutta. Lisäksi hän toteaa, että henkilöbrändäys ei tätä maailmaa pelasta.
No ei pelasta juu. Ei pelasta sen kummemmin Jenkki -purukumikaan, Saarioisten maksalaatikko tai Sinebrychoffin Karhu olut.
Brändäyksen tarkoitus kun ei ole pelastaa maailmaa, vaan lähinnä se, hän tai ne, jotka saavat elantonsa siitä brändistä. Eli edellä mainitussa listassa vaikkapa Saarioisten äidit kyllä hyötyvät siitä, että Saarioinen on rakentanut vuosikausien ajan kestävää elintarvikebrändiä. Kun menet paikalliseen Alepaan, niin kyllä Saarioisten maksalaatikko tekee edelleen kauppansa, vaikka se ei ole hyllyn halvin.
Henkilöbrändäys tuli laajaan tietoisuuteen siinä vaiheessa, kun kaikille tuli mahdollisuus huutaa somessa omasta hyvyydestään. Ensimmäisinä oli liikkeellä paljon sellaisia, joilla oli vaan riittävästi pokkaa väittää olevansa maailman kovimpia milloin missäkin asiassa. Sitä mukaa kun somen käyttö työssä lisääntyi, moni edelläkävijä sai jopa puoli-ilmaiseksi uusia seuraajia ja sitä kautta uskottavuutta.
Muutamia vuosia sitten oli todellakin tilanne, että kaupungin kovimman tittelistä nokiteltiin seuraajien määrällä. Sitten kun vähän yhdellä jos toisellakin alkoi olla kohtuullisia määriä seuraajia, alettiin kilpailla sillä, kuka pääsee useimmin puhumaan johonkin, vaikka ilmaiseksi. Vasta kolmannessa vaiheessa on aloitettu kilpailemaan sillä, kuka tekee eniten hilloa.
Henkilöbrändien rakentaminen on ollut aika miesvoittoista ja siksi kukkoilu on kuulunut asiaan. Se kuuluu edelleenkin. Samalla moni henkilöbrändiä rakentava on rakentamassa omaa itsetuntoaan. Halu näkyä ja saada hyväksyntää on korkealla.
Itse taidan myös olla samanlainen heikkoitsetuntoinen huomiohuora kuin ne monet muut, jotka yrittävät “ilmaisen” somen kautta saada näkyvyyttä.
Henkilöbrändit ovat kirosana monelle Samin kaltaiselle siksi, koska henkilöbrändäystä voi tehdä kuka vaan vaikka ilman lihaksia. Ikävää on sekin, että se mikä toiselle näyttää kamalalta, voi olla toiselle parasta mitä maa päällään kantaa. Ammattilaisen mielipide ei aina ole valistunut, koska se saattaa vain olla tylsä. Henkilöbrändi on usein vastaus harmaaseen arkeen, jossa kaikki on niin tosissaan tehtyä ja liian oikein.
Silti on melko turhaa energian käyttöä kritisoida ilmiötä, jota ei voi lopettaa. Sen sijaan kannattaa miettiä omaa suhdettaan sitä kohtaan. Sen voi jättää huomiotta, seurata sivusta, osallistua siihen olemalla juuri niin hullu kuin vain voi olla tai sitten voi yrittää hakea jonkin uuden, järkevämmän ajattelutavan.
Kun menee henkilöbrändäyksen historiaan, niin voi ymmärtää ilmiöstä sen kaikkein oleellisimman. Henkilöbrändäys on nimittäin politiikasta opittu keino. Ja me kaikki kyllä tiedämme, miten politiikan puolella jotkut henkilöbrändit ovat ilman mainostamistakin himpun verran kovempia kuin toiset. Ja sitten on niitä poliitikkoja, joilta saa sitä mitä tilaa, kun toisilla tuntuu olevan jatkuva vastuuvapauslauseke käytössä.