Analoginen Aivokylpy
Analoginen Aivokylpy

Neljännen ja viidennen valtiomahdin ongelmallinen suhde

Viime viikon Aku Louhimies -jupakka osoitti, mitä hyvin suunnitellulla neljännen valtiomahdin (media) ja viidennen valtiomahdin (sosiaalisen median tukema julkinen mielipide) tehokkaalla yhteistyöllä saa aikaiseksi.

Ei taatusti ollut sattumaa, että uutinen julkistettin tasa-arvon päivänä ja aivan viime tingassa ennen lopullisia Jussi gaalan äänestyksiä. Paine saatiin niin suureksi, että Filmiauralle ei jäänyt vaihtoehtoja. Tuntematonta sotilasta ja sen ohjaajaa ei voitu palkita parhaana, vaikka sen tiimin jäsenille palkintoja tulikin.

Perjantain Pressiklubissa käsiteltiin sekä Louhimies -uutista, että toista tuoretta media- ja somekohua eli Teemu Laajasaloon liittyneitä rahankäytön epäselvyyksiä.

Teemu Laajasalon väärinkäytökset todettiin virallisissa selvityksissä sen verran pieniksi, että niistä ei langennut rangaistuksia. Asian oli voimallisesti tuonut esiin Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja ja toimittaja Johanna Korhonen. Asian mielenkiinnosta ja Korhosen asemasta johtuen asian julkisuus oli taattua ja mittavaa.

Hetken aikaa Laajasaloon liittyvä keskustelu oli täysin median hallussa ja sosiaalinen media säesti pahennuksellaan. Laajasalon oli turha yrittää korjata mitään.

Sosiaalisen median pahennuksessa on myös yksi erittäin vaarallinen piirre. Kun jotakin asiaa pidetään yleisesti tuomittavana, on turha esittää muita näkemyksiä, ellei halua joutua itse syyttelyiden kohteeksi.

Aku Louhimies -tapauksessakin tämä tuli todistettua tuossa samaisessa Pressiklubissa hauskalla tavalla. Siinä vaiheessa kun vieraana ollut pitkän linjan toimittaja A-P Pietilä totesi, että median olisi ollut syytä tehdä enemmän tutkivaa journalismia, ohjelman vetäjä Sanna Ukkola suorastaan ponnahti omalla tuolillaan närkästyneenä kysyen:

”Eikö tämä ole ollut tutkivaa journalismia?”

A-P Pietilällä oli kuitenkin erittäin tärkeä pointti. Vaikka YLE:n Louhimies -juttua varten koottu tieto on koottu varsin ansiokkaasti, ei asian selvittelyä voi jättää tuolle tasolle. Tutkivaan journalismiin tarvitaan enemmän. Vastaamatta on edelleenkin esimerkiksi kysymys siitä, miksi moinen toiminta on ollut mahdollista alalla, vaikka sen ovat monet muutkin ohjaajat tienneet? Tuomas Enbuske puolestaan otti esiin tuotantoyhtiön vastuunpakoilun. Miten on mahdollista, että tuotantoyhtiö ei ole asioista tiennyt? Listasta voisi itse asiassa tehdä aika pitkän ja tutkivalle journalismille voisi antaa vielä paljon lisäaikaa.

Mutta koska tämä oli aihe, jolle haluttiin paljon kohua, oikea ajoitus ja suuret otsikot, juttu kannatti rajata vain yhteen ohjaajaan tällä kertaa. Henkilö kun on kiinnostavampi kuin ilmiö tai toimintakulttuuri, josta kuitenkin perimmiltään on ollut kyse.

Aivan toisenlaista tutkivan journalismin käytäntöä YLE käytti esimerkiksi MOT ohjelmassa, selvittäessään Bensowin lastenkotisäätiön väärinkäytöksiä. Toimittajilla oli malttia pysyä asioiden esilletuojina ja antaa tuomiovalta oikeuslaitokselle. Lopulta oikeus myös antoi rangaistuksensa.

Median ja somen lynkkauspartioiden suhde on siksi ongelmallinen, koska molemmat yrittävät ruokkia toisiaan kuohuttavilla jutuilla ja kiireessä. Jokainen minuutti, mikä menee asioiden selvittelyyn ja syventymiseen voi olla riski, koska joku toinen voi julkaista sen nopeammin vähemmällä tiedolla.

Kun kaiken lisäksi tiedetään, että somessa viha leviää nopeammin kuin rakkaus, on riski pahoille ylilyönnelle aina todellinen.

Kommentit (1)

  1. Henri K. .

    Hyvä teksti.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *