Olipa kerran pikkusieluinen radikaali

Pikkusieluinen radikaali on henkilö, joka löytää yhdestä lauseesta takuuvarmasti sanan, jonka voi tulkita muiden vahingoksi tai tyyppi joka ymmärtää sen tahallaan väärin ja kertoo pahastumisensa julkisesti. Mikä tahansa nopeasti lähetetty Twitterviesti voi tarpeesta riippuen olla fundamentalistifeministin, luonnonsuojeluanarkistin, maahanmuutovastustajafasistin, punavihreän hipsterin, agnostikon, perussuomalaisen, kepulaisen, demarin tai kokkarin mielestä huonosti harkittu.

Pikkusieluinen radikaali voi olla myös ihan tavallisen ihmisen somepäästö – eli aivopierun vaarallisempi versio. Harmitus mitättömästä asiasta, josta hänen oma sosiaalisen median vertaisryhmänsä saa aikaiseksi yleisen kauhistuksen.

Riippumatta siitä, mihin edellä mainittuun ryhmään kuuluvatkin, pikkusieluisten radikaalien yhteinen logiikka on saada muut voimaan pahoin siitä, että heillä itsellään on paha olo.

Välillä tuntuu siltä, että lapsetkin ovat fiksumpia kuin me aikuiset. He sentään tietävät, että ei kannata suututtaa äitiä, koska jos äiti suuttuu, niin isä suuttuu siitä että äiti suuttui ja sen jälkeen kotona ei ole enää kivaa.

Huumorintajuton pikkusieluisuus on viholliselle oiva hyökkäyskohde ja suomalaisten kotoinen turvallisuusuhka

Meidän suurin turvallisuuspoliittinen uhkamme ei ole se, että tänne muuttaa ihmisiä eri kulttuureista, ei se että vallassa on vanhoja partoja, jotka ajattelevat vanhanaikaisesti eikä se että meillä on epätasa-arvoa. Meidän ei tarvitse turvallisuusmielessä olla kauhean huolissamme myöskään siitä, että sovinistit nolaavat itsensä laukomalla välillä tyhmiä tai joku maahanmuuton puolustaja tai vastustaja tuntuu liian idealistiselta.

Sen sijaan meidän pitää olla huolissamme siitä, että  tasapainomme heilahtaa aina, kun joku on jostakin asiasta selvästi eri mieltä kuin itse olemme ja saa provosoivalla, tahallaan yksinkertaistavalla tavallaan ihmiset heti suuttumaan tai vastavuoroisesti uskomaan mihin tahansa.

Juuri niin, mihin tahansa.

Jos joku haluaa hyökätä meidän kimppuumme, hän ei tarvitse siihen tykkejä, panssarivaunuja eikä sotajoukkoja. Riittää kun hän saa riittävän määrän ihmisiä uskomaan omaan sanomaansa ja toisen puolen ihmisistä suuttumaan esitetyistä ”faktoista”.

Jo Winston Churchill kuvasi kiihkeän keskustelun tuomaa mahdollisuutta jakaa väärää tietoa osapuilleen seuraavasti: ”Voin yhdessä puheessa esittää niin paljon uskottavalta kuulostavia lukuja, että vastapuolelta menee ainakin viikko tarkastaa niiden todenperäisyys.” Vaikeasti tarkistettavien ja suuttumusta aiheuttavien väitteiden esittäminen on vain yksi lukuisista keinoista, joilla tavallinenkin, täysjärkisenä itseään pitävä ihminen voidaan saada tolaltaan.

Me suomalaiset olemme edelleen hyväntahtoisia höpsöjä, jotka mieluummin hermostuvat kärjistetyn tiedon ääressä, kuin käyttävät hermostumisensa sijaan energiaansa asioihin perehtymiseen. Ajattelemme liian helposti, että jaetun tiedon on pakko olla ainakin jollakin tavalla totta, koska joku on sen jakanut. Tai vastaavasti jos tieto tulee väärästä lähteestä, sitä ei uskota, vaikka se olisi oikeaakin tietoa.

Jaa että meillä tietoon voi yleensä luottaa? Katin kontit!

Meillä laitetaan ihan yhtä vääristynyttä tietoa liikkeelle, kuin muuallakin. Sen leviäminen johtuu siitä, että elämme tietotyhjiöissä. Käytämme tiedonhakuun Googlen ensimmäisenä tulevia hakutuloksia ja Facebookin jaetuimpia uutisia. Meillä on niin kiire, että kenelläkään ei ole aikaa tarkastaa asioita kunnolla. Suututtava viesti on jo saavuttanut koko kansan, ennen kuin joku kertoo, että juttu ei ollut ihan niin kuin se olikaan.

Jotkut ovat oppineet elämään hämäävän tiedon keskellä.

Muistan vuodentakaisen keskusteluni erään Suomessa opiskelevan venäläisen kanssa. Puhuimme Ukrainasta ja siitä onko oikein, että Venäjä väittää, ettei se ole hyökännyt Krimille. Opiskelijan ajattelu oli suomalaisittain mielenkiintoinen ja se meinasi johtaa kahden eri maan kansalaisen kiihkeään sanalliseen taisteluun. Kiitän onneani, että huoneeseen tuli samalla hetkellä kolmas henkilö, joka sai alkavan kuohun laantumaan. Ilman sitä, olisi minultakin saattanut jäädä oppimatta pari informaatiosodan keskellä jatkuvasti elävän ihmisen selviytymiskeinoa.

Ne neuvot ovat opiskelijaa lainatakseni seuraavat:

”Kukaan Venäjällä ei usko tunnettuja medioita. Tietoa haetaan riippumattomien kommentaattoreiden raporteista. Heitä löytyy molemmilta puolilta rajaa.” Samaan aikaan toisaalta: ”Oman valtion suojelemiseksi tapahtuva valehteleminen on täysin hyväksyttävää, älykästä ja hyödyllistä.”

Vastustajan hämmentäminen ja suututtaminen onkin todistetusti osa Venäjän strategiaa. Se on myös Trumpin strategiaa ja se oli brittilehdistönkin tapa ”jakaa informaatiota” brexitin hyödyllisyydestä.

Siinä kun me suomalaiset tulkitsemme kerrottua usein vähän turhankin pilkuntarkasti, venäläiset ja monet muut kansakunnat näkevät saatavilla olevan tiedon laadussa suurempaa toleranssia. Monissa maissa jatkuva informaatiovaikuttamisen keskellä eläminen on tehnyt ihmisistä luonnostaan kriittisiä ja suhtautumaan myös moniin asioihin paljon kevyemmin kuin me.

Meidän on opittava hallitsemaan sisällämme olevaa pikkusieluista radikaalia. Suuttunut ihminen on aina altis tyhmille teoille. Yhden ihmisen tyhmä teko ei tarvitse montaakaan ajattelematonta seurakseen, kun siitä syntyy jo iso kansallinen ongelma. Siitäkin meillä on ihan lähimenneisyyden esimerkkejä.

Suuttumisen sijaan meidän pitää harjoitella sitä, miten käännämme oman suuttumuksemme ja ärsyyntymisemme hyödyllisiksi teoiksi, rakentavammaksi keskusteluksi, syvemmäksi analyysiksi, huumorintajuisemmaksi asenteeksi ja paremmaksi yhteisymmärrykseksi.

Jos me emme siinä onnistu, käytämme aivan liian suuren osan energiastamme aivan turhiin asioihin, olemme alttiita ulkoisille vaikuttamisyrityksille ja kuka tahansa mistä tahansa voi halutessaan saada meidät sekaisin ja puolustuskyvyttömiksi.

Suomen voi pian vallata ilman aseita, somearmeijan voimin.