Pelkäätkö totuutta?

Meille on usein helpompaa kulkea ryhmässä harhaan, kuin haastaa oma ryhmämme uusilla ajatuksilla. Pelko henkilökohtaisesta häpeästä voittaa intohimon oikeiden vastausten etsimiseen.

Itsenäinen ajatteleminen, asioihin perehtyminen ja omien ajatusten julkituominen on pelottavaa, koska joku voi tyrmätä omat ajatukset. Ensiksi eriäville ajatuksille yritetään nauraa, sitten niitä yritetään vähätellä ja lopuksi niitä vastaan esitetään vasta-argumentteja. Pahimmillaan niiden johdosta voi joutua ryhmän ulkoreunalle, askeleen päähän putoamisesta.

Toisin ajattelevia kannattaisi kuitenkin kuunnella enemmän. Vaikka heidän sanomansa kuulostaa väärältä, se voi olla oikea, koska he näkevät saman asian eri suunnasta.

Lukion historianopettajani sanoi joskus:

“Olen huomannut, että ne oppilaat, jotka ovat perheistä, joissa vanhemmat edustavat vähemmistön ideologiaa, ovat yleensä parhaita historiassa ja yhteiskuntaopissa. He joutuvat miettimään sekä omaa että enemmistön asemaa samanaikaisesti. Enemmistöön kuuluvan ei tarvitse niitä asioita miettiä yhtä syvällisesti, koska maailma on rakennettu hänelle.”

Näissä maailman kuohunnoissa nämä opettajani sanat ovat tulleet monesti mieleen. Onko edelleenkin niin, että vähemmistöt ymmärtävät sekä oman että enemmistön elämän, mutta enemmistö ei ymmärrä yhtä hyvin vähemmistöjä?

Entä jos enemmistö on kollektiivisesti väärässä sen asian suhteen, miten nykyajan ongelmia tulee ratkaista?

Jos ongelmamme ei olekaan vähemmistön tapa sanoa, vaan enemmistön tapa kuunnella?