Räksyttävät tyhjäntoimittajat

Suomessa on edelleen hyväksyttävää räksyttää siitä, että muut ovat tyhmiä ja/ tai negatiivisia. Räksyttäjät yrittävät tällä konstilla nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Tosiasiassa tällaiset räksyttäjät ovat aivan yhtä tyhmiä, elleivät jopa tyhmempiä, koska he jakavat ratkaisukyvyttömyyttä edelleen, eivätkä katkaise negatiivisuuden kierrettä kun heillä on siihen mahdollisuus.

Ajoittain tuntuu siltä, että todellisia tyhjäntoimittajia ja negatiivisuuden lähteitä löytyykin sieltä missä on valta ja paljon vaihtoehtoja toimia viisaammin. Jos ei kykene kuin valittamaan, niin eikö silloin pidä olla hiljaa?

Tiedän että typeryyttä ja negatiivisuutta kohdatessaan syntyy suuri kiusaus antaa takaisin. Silloin kannattaa aina miettiä, onko fiksua antaa samalla mitalla takaisin, eli olla itsekin tyhmä, vai keksiä älykkäämpiä keinoja. Asian esittäminen negatiivisessa valossa on helpoin konsti saada julkisuutta, mutta yksikätinen tapa ratkaista asioita. Se osoittaa kommentoijastaan ainoastaan sen, että hänkään ei näe muuta kuin oman kädettömyytensä. Se joka haukkuu toista negatiiviseksi, on itsekin kyvyiltään keskeneräinen.

Negatiivinen lähestymistapa saattaa johtua siitä, että negatiivisuuden huomaaminen itsessä ja siitä poisoppiminen on kovaa työtä.

Ensimmäiseksi on opittava ratkaisemaan ongelmia. Löydettävä syyttelyn tilalle uusia luovia tapoja avata solmuja niin, että syntyy yhteisymmärrystä. Monessa keskustelussa tulee aina se kohta, jossa joku etsii kuumeisesti syyllistä. Syyllisten hakeminen sopii insinööreille, jotka ovat tottuneet siihen, että ensin etsitään koneen viallinen osa ja sitten korjataan tai vaihdetaan se.

Ihmisten kanssa ongelmiin keskittyminen ja syyllisten etsiminen johtaa lisäsyytöksiin ja ongelmien paisumiseen. Inhimillisenä olentona ihminen pyrkii aina puolustautumaan ja syytösten – puolustuksen ristitulessa itse pointti, parempaan lopputulokseen pääseminen unohtuu.

Ihmisille parempi tapa asioiden lähestymiseen on aloittaa siitä, mihin halutaan päästä. Olen kuullut monelta koulutetultakin vastaväitteen, että ei asioita voida ratkaista, jos ei tiedetä mikä on ongelma.

Kerron sen teille kahdella sanalla: KYLLÄ VOI!

Kun lähdetään siitä, että ongelmia kohdatessa mietitään aluksi toivottua lopputulosta, keskustelukin saa aivan uusia sävyjä. Meidän on pakko miettiä mitkä tavat ovat aiemmin vieneet asioita eteenpäin ja keskustella muiden kanssa myös uusista tavoista. Jo itse tavoitteen määrittely voi tapahtua yhdessä.

Jos käynnistämme ratkaisukeskeisen lähestymistavan syyttelyn sijaan, me myös sidomme ns. vastapuolen mukaan. Hän ei voi kunniallisesti kieltäytyä siitä, että hänelle annetaan mahdollisuus vaikuttaa. Hyvin usein se johtaa siihen, että löydetään yhteinen ratkaisu.

Afrikkalaiset ovat kehittäneet tämän ajattelutavan jatkoksi myös hyvän työkalun, eli Indaba -neuvottelutekniikan. Pariisin ilmastosopimus saatiin sen avulla aikaiseksi. Yksinkertaistettuna Indaba neuvottelutekniikka perustuu siihen, että isoja asioita käsitellessä neuvottelijat jaetaan pienryhmiin, joissa käsitellään ennalta päätettyä aihetta. Keskustelija käyttää siellä omaa henkilökohtaista mielipidettään ja jokaisen pienryhmän jäsenen on tarjottava oma ratkaisuehdotuksensa ja heidän on yhdessä löydettävä kompromissi. Ilmastokokouksessa tällä menetelmällä ratkaistiin joitakin vaikeitakin asiakokonaisuuksia 30 minuutissa.

Tämä osoittaa meille hyvin konkreettisesti sen, että ongelmista valittavat itse asiassa mutisevat enemmän siitä, että he eivät osaa ratkaista ongelmia, kuin siitä, että maailmassa on ratkaistavia asioita.

Indaban lisäksi maailmassa on lukuisa määrä muita, ihan tavalliseen keskusteluunkin hyödynnettäviä työkaluja.

Ratkaistavat ongelmat eivät lopu koskaan, mutta niitä voi kyllä ratkaista nykyistä helpommin.