{"id":111,"date":"2013-03-28T13:09:00","date_gmt":"2013-03-28T11:09:00","guid":{"rendered":"http:\/\/blogit.image.fi\/antiaikalainen\/orgioiden-lampimaiset\/"},"modified":"2018-02-28T09:26:26","modified_gmt":"2018-02-28T07:26:26","slug":"orgioiden-lampimaiset","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/orgioiden-lampimaiset\/","title":{"rendered":"Orgioiden l\u00e4mpim\u00e4iset"},"content":{"rendered":"
<\/a><\/div>\n

Sain juuri tekij\u00e4nkappaleet uudesta esseekirjastani Yhden hengen orgiat<\/i>. Kuten olen aiemmin kertonut, se koostuu kirjallisuusaiheisista (kokemuksellisista ja el\u00e4myksellisist\u00e4, ei-akateemisista) kirjoituksista.<\/p>\n

Laitan t\u00e4h\u00e4n n\u00e4ytteeksi lyhyehk\u00f6n katkelman David Foster Wallacea k\u00e4sittelev\u00e4st\u00e4 esseest\u00e4ni. Se sopii ajankohtaan, koska viime p\u00e4ivin\u00e4 on sosiaalisessa mediassa keskusteltu kaunokirjallisuuden tasosta, merkityksest\u00e4 ja kyvyst\u00e4 puhutella nykylukijoita. L\u00e4hinn\u00e4 t\u00e4m\u00e4n tekstin<\/a> antaman her\u00e4tteen pohjalta.<\/p>\n

<\/p>\n

II<\/o:p><\/span><\/b><\/div>\n
<\/div>\n
Wallacen postuumisti julkaistun The Pale King <\/i>-romaanin er\u00e4\u00e4ss\u00e4 dialogissa puhutaan siit\u00e4, kuinka kuusikymment\u00e4lukulainen yhteiskunnallinen liikehdint\u00e4 latistui ajan my\u00f6t\u00e4 pelk\u00e4ksi muodikkaaksi el\u00e4m\u00e4nasenteeksi. Hippisukupolven lapsille kapinallisuudesta tuli keino antaa tyylik\u00e4s vaikutelma itsest\u00e4\u00e4n: oikeaa tietoisuutta t\u00e4rke\u00e4mm\u00e4ksi nousi kyky olla oikealla tavalla tiedostava, mahdollisimman hip<\/i> ja cool<\/i>. Samalla vastakulttuurin uhmakkaat iskulauseet muuttuivat tavallisiksi mainossloganeiksi, joilla kaupiteltiin paitsi vaatteita, \u00e4\u00e4nilevyj\u00e4 ja kirjoja my\u00f6s kokonaista vaihtoehtolifestyle\u00e4. Vastakulttuurista tuli kulutuskulttuuria ja siihen kiinnittyneist\u00e4 kulttuurikapinallisista yksi kuluttajasegmentti monien muiden joukkoon.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Vuonna 1962 syntyneen Wallacen mielest\u00e4 t\u00e4h\u00e4n kehitykseen vaikutti television nousu kansakunnan tajunnant\u00e4ytt\u00e4j\u00e4ksi. H\u00e4n itse kuului ensimm\u00e4iseen televisioviihteen ja -mainosten kasvattamaan sukupolveen, jolta puuttuivat kokemukset siit\u00e4, millaista on el\u00e4\u00e4 ilman olohuoneessa m\u00f6ll\u00f6tt\u00e4v\u00e4\u00e4 taikalaatikkoa. Esseiss\u00e4\u00e4n Wallace korostaa televisuaalisen kulttuurin olevan kuvan ja \u00e4\u00e4nen, ei sanan ja merkitysten kulttuuria. Sellaisena se on muokannut k\u00e4sityksi\u00e4mme siit\u00e4, mink\u00e4lainen havaintoaines on olennaista ja mill\u00e4 tavalla t\u00e4t\u00e4 havaintoainesta kuuluu tulkita.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Esimakua television yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta muutosvoimasta saatiin Yhdysvaltain vuoden 1960 presidentinvaaleissa. Ne, jotka kuuntelivat vaaliv\u00e4ittely\u00e4 radiosta, pitiv\u00e4t Richard Nixonia voittajana, kun taas ne, jotka katsoivat sen televisiosta, kallistuivat John F. Kennedyn kannalle. Vastakkaiset johtop\u00e4\u00e4t\u00f6kset selittyiv\u00e4t sill\u00e4, ett\u00e4 televisionkatsojat n\u00e4kiv\u00e4t Nixonin, mutta radionkuuntelijat kuulivat vain h\u00e4nen \u00e4\u00e4nens\u00e4. Kuvaruutu paljasti lahjomatta, kuinka Nixon hikoili ja vaikutti kiusaantuneelta. T\u00e4m\u00e4 politiikan tutkimuksessa usein mainittu esimerkki kuvastaa television erityisluonnetta viestimen\u00e4. Kun n\u00e4emme poliitikon kuvaruudussa hikinorot kasvoillaan, ep\u00e4ilemme h\u00e4nen vilpitt\u00f6myytt\u00e4\u00e4n ja aavistamme, ett\u00e4 h\u00e4nen sanansa tarkoittavat toista kuin h\u00e4n uskottelee niiden tarkoittavan. Syntyy ironinen efekti, joka murentaa poliitikon puheiden totuusarvon. Nixonista kysyttiin: \u201dOstaisitko t\u00e4lt\u00e4 miehelt\u00e4 k\u00e4ytetyn auton?\u201d Ne, jotka olivat n\u00e4hneet h\u00e4nen perspiraation kyll\u00e4st\u00e4m\u00e4n habituksensa, vastasivat kielt\u00e4v\u00e4sti.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Wallacen sukupolvi oppi havaitsemaan television kuvavirtaan k\u00e4tkeytyvi\u00e4 kaksoismerkityksi\u00e4, ja samalla kun katsojien medialukutaito kehittyi, alkoi televisuaalinen kulttuurikin muuttua. Sen sijaan ett\u00e4 televisio olisi yritt\u00e4nyt k\u00e4tke\u00e4 ironisen luonteensa, se r\u00e4v\u00e4ytti sen avoimesti esille rupeamalla itsereflektiiviseksi. N\u00e4in syntyiv\u00e4t itse\u00e4\u00e4n kommentoivat ja omalla kustannuksellaan pilailevat televisiosarjat ja -mainokset. Itsereflektio osoittautui tehokkaaksi keinoksi neutralisoida vallitsevaa el\u00e4m\u00e4nmuotoa suomivien kulttuurikriitikoiden vastalauseet. Mik\u00e4\u00e4n ei n\u00e4yt\u00e4 kuvaruudussa niin nololta kuin tosikkomaisesti asiastaan tai aatteestaan paasaava ihminen. Toisen polven kulttuurikapinalliset eiv\u00e4t miss\u00e4\u00e4n nimess\u00e4 halunneet ottaa sit\u00e4 riski\u00e4, ett\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4isiv\u00e4t noloilta, joten he pyrkiv\u00e4t tekem\u00e4\u00e4n yhteiskunnallisesta vastarinnastaan tyylik\u00e4st\u00e4 ja vetovoimaista. Sen hintana oli vilpitt\u00f6myydest\u00e4 luopuminen.  <\/o:p><\/span><\/div>\n
Tunnistan omista kokemuksistani Wallacen kuvaukset siit\u00e4, kuinka television taikapiiriss\u00e4 varttunut omaksuu ironisen el\u00e4m\u00e4nasenteen ik\u00e4\u00e4n kuin luontaisesti. Nuoruusvuosieni suurta hupia oli tv-ohjelmien katseleminen sarkastisen ilottelun merkeiss\u00e4. V\u00e4\u00e4nsin kavereideni kanssa loputtomasti vitsej\u00e4 esimerkiksi Lenita Airiston ja J\u00f6rn Donnerin talk show -keskustelusta. Kelasimme videonauhaa edestakaisin ja l\u00f6ysimme aina uutta hihittelyn aihetta jommankumman eleist\u00e4, ilmeist\u00e4, \u00e4\u00e4nenpainoista. Se, mit\u00e4 Airisto tai Donner sanoi, tai yritti sanoa, ei olisi voinut meit\u00e4 v\u00e4hemp\u00e4\u00e4 kiinnostaa. Tahattoman koomisten tv-ohjelmien lis\u00e4ksi h\u00f6r\u00f6timme toki my\u00f6s Simpsonien kaltaisille \u201danarkistisille\u201d animaatiosarjoille, joissa kaikki pyh\u00e4, ylv\u00e4s ja s\u00e4\u00e4typer\u00e4inen h\u00e4v\u00e4ist\u00e4\u00e4n ja alennetaan ja lopulta koko l\u00e4nsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Ollessani yksin kuvaruudun \u00e4\u00e4rell\u00e4 syd\u00e4nalaani hiipi kuitenkin v\u00e4lill\u00e4 eriskummallinen haljuuden tunne. Nauru kuoli huulilleni, vaikka katsoin sellaista, mink\u00e4 tiesin olevan \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen koomista. Ent\u00e4 jos en en\u00e4\u00e4 pystyk\u00e4\u00e4n huvittumaan mist\u00e4\u00e4n n\u00e4kem\u00e4st\u00e4ni? Ent\u00e4 jos olenkin nauranut itseni tyhjiin? Vaikka televisio kykenee tuudittamaan katsojat helppoon nautintoon ja viihdytt\u00e4m\u00e4\u00e4n heit\u00e4 tuntitolkulla vaatimatta mink\u00e4\u00e4nlaisia ponnisteluja, toisinaan katsoja puolihuolimattomasti k\u00e4\u00e4nt\u00e4\u00e4 katseen itseens\u00e4, sisimp\u00e4\u00e4ns\u00e4, ja s\u00e4ik\u00e4ht\u00e4\u00e4 kohdatessaan pelkk\u00e4\u00e4 tyhjyytt\u00e4. Katsottuamme televisiota tarpeeksi kauan alamme lopulta katsoa omaa katsomistamme: tunnemme \u201dtuntevamme\u201d, janoamme el\u00e4myksi\u00e4 \u201del\u00e4myksist\u00e4\u201d. N\u00e4in tuotamme sisimp\u00e4\u00e4mme sen tyhjyyden, johon joskus huomaamattamme \u2013 ja tahtomattamme \u2013 havahdumme.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Tv-addiktin ensimm\u00e4inen tragedia on se, ett\u00e4 h\u00e4n haluaa huvittaa itsens\u00e4 hengilt\u00e4 ja toinen tragedia se, ett\u00e4 h\u00e4n ei siin\u00e4 onnistu. <\/o:p><\/span><\/div>\n
<\/div>\n
III<\/o:p><\/span><\/b><\/div>\n
<\/div>\n
Televisuaalisessa kulttuurissa, jossa ihmiset tiedostavat oikeutensa nautintoon, kirjailija ja kirjallisuus joutuvat tukalaan asemaan. On uhkayritys kirjoittaa vakavia, kompleksisia teoksia ja vaatia lukijoita uhraamaan aikaa ja vaivaa niiden lukemiseen.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Joseph Frankin Dostojevski-el\u00e4m\u00e4kertaa k\u00e4sittelev\u00e4ss\u00e4 esseess\u00e4\u00e4n Wallace pohdiskelee, ett\u00e4 ihailtavinta Dostojevskiss\u00e4 ei sittenk\u00e4\u00e4n ollut h\u00e4nen kirjallinen nerokkuutensa vaan h\u00e4nen rohkeutensa nousta ajan henke\u00e4 vastaan. Vaikka Dostojevski janosi mainetta ja kunniaa, kuten kaikki kirjailijat, se ei est\u00e4nyt h\u00e4nt\u00e4 puolustamasta itselleen t\u00e4rkeit\u00e4 vakaumuksia, vaikka tiesi, ettei niille heru ymm\u00e4rryst\u00e4 ja hyv\u00e4ksynt\u00e4\u00e4 \u00e4lymyst\u00f6n keskuudessa. <\/o:p><\/span><\/div>\n
Mit\u00e4 Dostojevski tekisi, jos palaisi keskuuteemme? Olisiko h\u00e4nell\u00e4 kanttia esiinty\u00e4 samanlaisena r\u00e4yh\u00e4henken\u00e4 kuin omana aikanaan?<\/o:p><\/span><\/div>\n
Nykyajan kirjallinen kulttuuri ei ole suoranaisesti nihilistist\u00e4, mutta se suhtautuu pelokkaasti ja vihamielisesti naiiviuteen, sentimentaalisuuteen, fanaattisuuteen. Toisin sanoen kaikki sellainen, mik\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 kuvaruudussa nololta, her\u00e4tt\u00e4\u00e4 joko inisev\u00e4\u00e4 pilkkanaurua tai n\u00e4s\u00e4viisasta virnistely\u00e4. Sama ironinen el\u00e4m\u00e4nasenne, joka m\u00e4\u00e4ritt\u00e4\u00e4 suhdettamme \u00e4\u00e4neen ja kuvaan, on ruvennut m\u00e4\u00e4ritt\u00e4m\u00e4\u00e4n suhdettamme my\u00f6s painettuun sanaan. Wallace tiivisti ongelman n\u00e4in:<\/o:p><\/span><\/div>\n
Ironia on hy\u00f6dyllinen ty\u00f6kalu illuusioiden rikkomiseen, mutta nykyp\u00e4iv\u00e4n maailmassa suurin osa illuusioista on jo rikottu, viel\u00e4p\u00e4 moneen kertaan. Mit\u00e4 tehd\u00e4, kun kaikki tiet\u00e4v\u00e4t ett\u00e4 mahdollisuuksien tasa-arvo on soopaa, Mike Brady on soopaa ja \u2019just say no\u2019 on soopaa? Tuntuu kuin emme pystyisi en\u00e4\u00e4 muuhun kuin osoittamaan kerta toisensa j\u00e4lkeen, kuinka naurettavaa kaikki on. Postmodernista ironisuudesta ja kyynisyydest\u00e4 on tullut itsetarkoituksellista, tapa paistatella omassa fiksuudessaan ja nokkeluudessaan.<\/o:p><\/span><\/i><\/div>\n
Wallace uskoi, ett\u00e4 Dostojevski syytt\u00e4isi t\u00e4st\u00e4 asiantilasta nimenomaan \u00e4lymyst\u00f6\u00e4. \u00c4lymyst\u00f6 on luikkinut norsunluutorneihinsa ja j\u00e4tt\u00e4nyt aatteelliset kamppailut erilaisille kiihkoilijoille, olivatpa n\u00e4m\u00e4 uskonnollisia fundamentalisteja, vasemmistolaisia militantteja tai oikeistolaisia radikaaleja. Yliopistov\u00e4en ja kulttuurieliitin keskuudessa vallitsee dogmaattinen poliittinen oikeaoppisuus, jonka leimallisin piirre on pakkomielteinen tarve vahtia kielenk\u00e4yt\u00f6n pieni\u00e4 vivahteita, kaivaa niist\u00e4 jotain vaarallista, ep\u00e4ilytt\u00e4v\u00e4\u00e4 tai paheksuttavaa. \u00c4lymyst\u00f6 on vieraantunut kaikesta siit\u00e4 mik\u00e4 lopulta tekee el\u00e4m\u00e4st\u00e4 merkityksellist\u00e4 ja t\u00e4rke\u00e4\u00e4: tunteista, vakaumuksista, motiiveista. <\/o:p><\/span><\/div>\n
Uskaltaisiko kukaan nykykirjailija laittaa ilman vahvaa ironista et\u00e4\u00e4nnytyst\u00e4 henkil\u00f6hahmojensa suuhun sellaisia palavasieluisia monologeja kuin Dostojevski? Tuskinpa vain. Sellainen kirjailija ei her\u00e4tt\u00e4isi raivokasta vastarintaa, kuten Dostojevski omana aikanaan, vaan huvittunutta kummastelua ja avointa pilkkaa. Jos kyseess\u00e4 olisi ri
\nitt\u00e4v\u00e4n merkitt\u00e4v\u00e4 kirjailija, jokin arvovaltainen kulttuurilehti saattaisi julkaista h\u00e4nest\u00e4 viilt\u00e4v\u00e4n satiirisen h\u00e4v\u00e4istyskirjoituksen. Wallacen mukaan kirjailijat rakastavat vakavahenkist\u00e4 kerrontaa kuten ennenkin, mutta samalla he ovat ehdollistuneet televisuaaliseen kulttuuriin, joka uhkaa tappaa kaiken sen mik\u00e4 tekee kerronnasta vakavahenkist\u00e4. Ne narratiiviset kaavat, joille nykyajan ihmiset p\u00e4ivitt\u00e4in altistuvat, ovat television muokkaamia:<\/o:p><\/span><\/div>\n
Kauniistikin ilmaistuna televisio edustaa melkoisen matalaa narratiivista taidetta. Sen tavoitteena ei ole muuttaa, valistaa, laventaa tai uudelleen orientoida \u2013 eik\u00e4 v\u00e4ltt\u00e4m\u00e4tt\u00e4 edes \u201dviihdytt\u00e4\u00e4\u201d \u2013 vaan ainoastaan <\/span><\/i>vedota katsojiin, <\/i>vangita heid\u00e4n mielenkiintonsa. Television ainoa \u2013 ja avoimesti tunnustettu \u2013 p\u00e4\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4 on varmistaa, ett\u00e4 katsoja pysyy kuvaruudun \u00e4\u00e4ress\u00e4. Se metastaattinen tehokkuus, jolla televisio katsojansa vangitsee, on muokannut ihmisten makua ja mieltymyksi\u00e4 valitettavin seurauksin.<\/o:p><\/i><\/span><\/div>\n
Bestsellerlistoja hallitsevat romaanit ovat Wallacen mielest\u00e4 useimmiten vain televisiosarjaa painetun sanan muodossa. H\u00e4nt\u00e4 ei kismitt\u00e4nyt t\u00e4llaisen kirjallisuuden vulgaarius vaan sen tyhjyys ja ep\u00e4aitous, kyvytt\u00f6myys kertoa mit\u00e4\u00e4n t\u00e4rke\u00e4\u00e4 todellisesta el\u00e4m\u00e4st\u00e4. Kirjallisuuden pit\u00e4isi opettaa meit\u00e4 kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme. \u201dSe on pelottavaa. On nimitt\u00e4in selv\u00e4\u00e4, ett\u00e4 jos unohdamme kuinka kuolla, unohdamme ennen pitk\u00e4\u00e4 my\u00f6s kuinka el\u00e4\u00e4\u201d, Wallace kirjoitti.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Toista \u00e4\u00e4rip\u00e4\u00e4t\u00e4 edustaa itseens\u00e4 k\u00e4pertyv\u00e4, omaa edistyksellisyytt\u00e4\u00e4n juhlistava avantgardekirjallisuus. Wallace syytti avantgardisteja siit\u00e4, ett\u00e4 n\u00e4m\u00e4 kirjoittavat vain toisilleen piittaamatta siit\u00e4, puhutteleeko heid\u00e4n tekstins\u00e4 lukijoita. Jos roskakirjailija manipuloi lukijaansa, niin avantgardisti halveksii h\u00e4nt\u00e4. Molemmat suhtautumistavat johtavat onnettomaan lopputulokseen: kaupallinen roska trivialisoi kirjallisuuden ja sis\u00e4\u00e4nl\u00e4mpi\u00e4v\u00e4 kokeellisuus marginalisoi sen. Wallace itse pyrki yhdist\u00e4m\u00e4\u00e4n viihteen ja avantgarden parhaat puolet. H\u00e4n halusi kirjoittaa sellaista teksti\u00e4, joka olisi \u00e4lyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa ja pakottaisi lukijan kohtaamaan el\u00e4m\u00e4n (ja kuoleman) realiteetit silm\u00e4st\u00e4 silm\u00e4\u00e4n, mutta olisi samalla helposti l\u00e4hestytt\u00e4v\u00e4\u00e4 ja nautinnollista lukea. <\/o:p><\/span><\/div>\n
Wallacen suomennosvalikoimasta puuttuu essee \u201dE Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction\u201d, mik\u00e4 on s\u00e4\u00e4li, koska se on h\u00e4nen laajin ja perusteellisin televisuaalisen kulttuurin ja kaunokirjallisuuden v\u00e4lisi\u00e4 yhteyksi\u00e4 luotaava esseens\u00e4. <\/span>Siin\u00e4 Wallace hahmotteli uudenlaista kaunokirjallista ohjelmaa per\u00e4\u00e4nkuuluttamalla postmodernin kapinallisuuden sijaan \u201dantikapinallisuutta\u201d. Ylitsevuotavan itsetietoisuuden ja ironisuuden j\u00e4lkeen kirjallisuus kaipasi uudenlaista vilpitt\u00f6myytt\u00e4, uskallusta katsoa maailmaa avoimen uteliaasti ja nostaa tarkastelun kohteeksi ne yksinkertaiset ilot ja surut, joita kohtaamme arkisen el\u00e4m\u00e4n juoksuhaudoissa. \u201dHarvat kirjailijat uskaltavat en\u00e4\u00e4 pohtia sit\u00e4, miten voisimme korjata sen mik\u00e4 yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on vialla. Useimmat kirjailijat pelk\u00e4\u00e4v\u00e4t n\u00e4ytt\u00e4v\u00e4ns\u00e4 kyll\u00e4styneiden ironikkojen silmiss\u00e4 naiiveilta ja sentimentaalisilta. Ironia ei ole en\u00e4\u00e4 vapauttavaa vaan orjuuttavaa\u201d, Wallace kiteytti \u201dE Unibus Pluramin\u201d teesit er\u00e4\u00e4ss\u00e4 haastattelussa.<\/o:p><\/span><\/div>\n
Toki Wallace tiesi vaativansa paljon. \u201dAntikapinalliseksi\u201d ryhtyminen edellytt\u00e4isi kirjailijoilta samanlaista hullunrohkeutta, jota Dostojevski edusti omana aikanaan. Kirjailijat haluavat olla ihailtuja ja heid\u00e4n turhamaisuuttaan hivelee, kun \u00e4lykk\u00e4\u00e4t, tyylikk\u00e4\u00e4t ja viile\u00e4t tyypit kehuvat heid\u00e4n teoksiaan. Niinp\u00e4 kirjailijoilla on suuri kiusaus vastata vallitseviin odotuksiin, ja jos vallitsevien odotusten mukaista on olla hip<\/i> ja cool<\/i>, ei ole ihme ett\u00e4 postmoderni (n\u00e4enn\u00e4is)kapinallisuus houkuttelee enemm\u00e4n kuin naiivi ja vilpit\u00f6n vakaumuksellisuus. <\/o:p><\/span><\/div>\n
<\/div>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Sain juuri tekij\u00e4nkappaleet uudesta esseekirjastani Yhden hengen orgiat. Kuten olen aiemmin kertonut,…<\/p>\n","protected":false},"author":66,"featured_media":750,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"acf":[],"platta":{"numLikes":0,"numComments":12,"category":null,"themes":[],"commercial_partner":null,"thumbnail":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/38\/2015\/03\/yhden_hengen_orgiat-.jpg","blog_id":38},"jetpack_featured_media_url":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/38\/2015\/03\/yhden_hengen_orgiat-.jpg","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts\/111"}],"collection":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/users\/66"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/comments?post=111"}],"version-history":[{"count":1,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts\/111\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1997,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts\/111\/revisions\/1997"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/media\/750"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/media?parent=111"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/categories?post=111"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/tags?post=111"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}