{"id":56,"date":"2014-01-25T13:32:00","date_gmt":"2014-01-25T11:32:00","guid":{"rendered":"http:\/\/blogit.image.fi\/antiaikalainen\/kirjallisuus-edistys\/"},"modified":"2018-02-28T09:26:19","modified_gmt":"2018-02-28T07:26:19","slug":"kirjallisuus-edistys","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/kirjallisuus-edistys\/","title":{"rendered":"Kirjallisuus & edistys"},"content":{"rendered":"
<\/a><\/div>\n

The victory of modern didacticism has been most complete in music and painting, where the most respected works are those which give little pleasure on first hearing and seeing (except to a small and highly trained audience) but make important advances in the technical revolutions which have taken place in these arts. Compared with music and painting, the novel, like the cinema, lags well to the rear of the battlefield.<\/i><\/p><\/blockquote>\n

Yll\u00e4 oleva katkelma on Susan Sontagin viisikymment\u00e4 vuotta sitten ilmestyneest\u00e4 esseest\u00e4 “Nathalie Sarraute and the Novel”. Siin\u00e4 h\u00e4n luonnehtii romaania kaavoihinsa kangistuneeksi keskiluokan taiteeksi: aivan kuten ooppera romaani on arkkityyppinen 1800-luvun taidemuoto ja tiiviisti sidoksissa 1800-lukulaiseen teollistuvan ja porvarillistuvan yhteiskunnan maailmanhahmotustapaan. Sontag pit\u00e4\u00e4 virheellisen\u00e4 k\u00e4sityst\u00e4, ett\u00e4 balzacilainen tai dickensil\u00e4inen romaani olisi vanhempien kertomustraditioiden jatkaja. P\u00e4invastoin, se edustaa pikemminkin katkosta narratiivien historiassa, koska 1800-lukulaisen realistisen romaanin ytimess\u00e4 on koko joukko sellaisia asioita, jotka puuttuvat vanhemmista kertomustraditioista yksil\u00f6psykologisten ulottuvuuksien luotaamisesta “ajan suurten kysymysten” k\u00e4sittelyyn ja aikalaiskokemuksen faktapohjaiseen dokumentointiin.<\/p>\n

Sontag havaitsee saman kuin Matti Pulkkinen parikymment\u00e4 vuotta h\u00e4nt\u00e4 my\u00f6hemmin: romaani on kuin sika, se sy\u00f6 kaiken mahdollisen. T\u00e4st\u00e4 havainnosta Sontag keksii my\u00f6s syyn siihen, miksi romaani on er\u00e4it\u00e4 loistokkaita poikkeuksia (Proust, Joyce, Kafka ynn\u00e4 muut usual suspectit) lukuun ottamatta menett\u00e4nyt asemansa vakavasti otettavana taidemuotona ja tyytynyt yhdentekev\u00e4\u00e4n keskiluokkaisuuteen: “Every art form works with some implicit standard of what is elevated and what is vulgar — except the novel.” Toisin kuin moderni musiikki, kuvataide ja runous, romaani ei ole heitt\u00e4ytynyt etsim\u00e4\u00e4n uudenlaisia ilmaisukeinoja, sanoutunut irti 1800-lukulaisen realismin maailmanhahmotustavasta. Kirjailijat voivat edelleen kirjoittaa balzacilais-dickensl\u00e4isell\u00e4 kaavalla “ajan suurista kysymyksist\u00e4” ilman ett\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4v\u00e4t kriitikoiden ja lukijoiden silmiss\u00e4 vulgaareilta.<\/p>\n

Sontagin esseest\u00e4 on todellakin aikaa viisikymment\u00e4 vuotta. Samanlaisen kuvauksen valtavirran kertomakirjallisuudesta voisi esitt\u00e4\u00e4 t\u00e4n\u00e4kin p\u00e4iv\u00e4n\u00e4. Nykyp\u00e4iv\u00e4n romaani on, jos mahdollista, viel\u00e4kin keskiluokkaisempi olento kuin viisikymment\u00e4 vuotta sitten, vaikka valtavirrasta syrj\u00e4\u00e4n astumalla l\u00f6yt\u00e4\u00e4 toki helposti kaikenlaista j\u00e4nn\u00e4\u00e4 Ben Marcusista Donald Antrimiin.<\/p>\n

P\u00e4ivitelty\u00e4\u00e4n kertomakirjallisuuden j\u00e4m\u00e4ht\u00e4neisyytt\u00e4 Sontag ryhtyy hahmottelemaan romaanille uutta, edistyksellisemp\u00e4\u00e4 tulevaisuutta, samantyyppist\u00e4 muodon ja ilmaisun vallankumousta, jollainen on n\u00e4hty avarakatseisemmissa taidemuodoissa. Sontagin teksti hohkaa taistelukentt\u00e4metaforineen 1960-lukulaista vallankumousretoriikkaa. H\u00e4n korostaa, ett\u00e4 mik\u00e4\u00e4n uusi ei synny ilman uhrauksia:<\/p>\n

This surrender of the novel’s commitment to facileness, to easy availability and the perpetuation of an outmoded aesthetic, will undoubtedly give rise to a great many boring and pretentious books; and one may well come to wish the old unself-consciousness back again. But the price must be paid.<\/i><\/p><\/blockquote>\n

Hinta on maksettava. Edistyksen nimiss\u00e4.<\/p>\n

Pakko my\u00f6nt\u00e4\u00e4, etten ole koskaan ollut t\u00e4llaisen “mik\u00e4\u00e4n ei voi muuttua ennen kuin kaikki muutetaan” -agitaation yst\u00e4v\u00e4. Se hinta, mit\u00e4 siin\u00e4 vaaditaan maksettavaksi, tarkoittaa ruumiita: taiteen saralla symbolisia, politiikan saralla konkreettisia. Voin olla yliherkk\u00e4, naiivi. Omasta mielest\u00e4ni en kuitenkaan ole. En vain yksinkertaisesti rakasta edistyksen ideaa niin paljon, ett\u00e4 siet\u00e4isin sen nimiss\u00e4 julistuksia uhrauksista ja hinnan maksamisesta.<\/p>\n

Mit\u00e4 on edistys? Onko se sellaista, mink\u00e4 voi saavuttaa vain vallankumouksella? Vai onko se jotain evolutiivisempaa? Esimerkiksi tiedon kasaantumista tieteess\u00e4 tai hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden lis\u00e4\u00e4ntymist\u00e4 yhteiskunnassa?<\/p>\n

Ent\u00e4 mit\u00e4 edistys on taiteessa, kirjallisuudessa? Onko se sit\u00e4, mit\u00e4 modernismi pohjimmiltaan oli, havahtumista siihen, ett\u00e4 n\u00e4in ei voi en\u00e4\u00e4 maalata\/s\u00e4velt\u00e4\u00e4\/kirjoittaa?<\/p>\n

Pystyn hyv\u00e4ksym\u00e4\u00e4n modernistisesti v\u00e4rittyneen k\u00e4sityksen taiteen edistyksest\u00e4, mutta en halua puhua siit\u00e4 “edistyksen\u00e4”, se sana on minulle liian raskautettu. Puhun mieluummin muutoksesta, uusien suuntien etsimisest\u00e4. Edistyksest\u00e4 puhumisessa on ik\u00e4vint\u00e4 & vastenmielisint\u00e4 se, ett\u00e4 ne jotka siit\u00e4 puhuvat, esiintyv\u00e4t valittuna joukkona, jolle on suotu etuoikeus kurkistaa tulevaisuuteen ennen muita. He tiet\u00e4v\u00e4t, mihin maailma (tai taide) on menossa ja kokevat toteuttavansa “v\u00e4ist\u00e4m\u00e4t\u00f6nt\u00e4”. Onhan se toki el\u00e4hdytt\u00e4v\u00e4mp\u00e4\u00e4 kuin se ett\u00e4 yritt\u00e4isi vain maalata\/s\u00e4velt\u00e4\u00e4\/kirjoittaa niin kuin itsest\u00e4 parhaalta tuntuu.<\/p>\n

Min\u00e4 luen sit\u00e4, mik\u00e4 itsest\u00e4 parhaalta tuntuu. Min\u00e4 my\u00f6s kirjoitan niin kuin itsest\u00e4 parhaalta tuntuu.<\/p>\n

Tekstej\u00e4ni lukeneet tiet\u00e4v\u00e4t, etten ole kovin innostunut 1800-lukulaiseen realismiin enemm\u00e4n tai v\u00e4hemm\u00e4n ankkuroituvasta valtavirtaproosasta. En yleens\u00e4 sied\u00e4 kirjoja, jotka ovat ennen muuta “hyvin tehtyj\u00e4”. Voiko maailmassa olla mit\u00e4\u00e4n tylsemp\u00e4\u00e4 kuin kirja, josta ei voi oikeastaan sanoa mit\u00e4\u00e4n muuta kuin ett\u00e4 se on “hyvin tehty” (toisin sanoen juuri sellainen kuin “kunnon romaanin” pit\u00e4\u00e4 olla)? Mutta en my\u00f6sk\u00e4\u00e4n suuremmin intoile kokeellisesta kirjallisuudesta tai avantgardesta. Olen samaa mielt\u00e4 kuin David Foster Wallace, joka sanoi, ett\u00e4 90 prosenttia kokeellisesta kirjallisuudesta on roskaa (loppu 10 prosenttia taas parhaassa tapauksessa onnistuu luomaan jotain oikeasti uutta & innostavaa). Jos minun pit\u00e4isi nimet\u00e4 parikymment\u00e4 suosikkiprosaistiani, ani harva heist\u00e4 olisi tyylipuhdas avantgarden edustaja.<\/p>\n

Minua puhuttelee kirjoissa toisaalta kieli, toisaalta kirjailijan hahmosta v\u00e4littyv\u00e4 sensibiliteetti (k\u00e4sitykseni kirjailijan hahmosta on toki fiktiota, oma luomukseni). Tarkoitan sensibiliteetill\u00e4 T.S. Eliotin hengess\u00e4 \u00e4lyn ja tunteen omaleimaista yhdistelm\u00e4\u00e4, josta syntyy omaleimainen tapa hahmottaa maailma. Er\u00e4s kirjailija, jossa kieli ja sensibiliteetti yhdistyv\u00e4t erityisen v\u00e4kev\u00e4sti, on Cormac McCarthy. H\u00e4n ei ole romaanimuodon tasolla mik\u00e4\u00e4n avantgardistinen uudistajaheeros, ja olisi vaikea kuvitella h\u00e4nt\u00e4 heiluttamassa taiteen edistyksen lippua.<\/p>\n

Pikemminkin voisin kuvitella h\u00e4nen esittelev\u00e4n itsens\u00e4 samaan tyyliin kuin l\u00e4nnenfilmej\u00e4 ohjannut John Ford: “My name is Cormac McCarthy, I write novels.”<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

The victory of modern didacticism has been most complete in music and…<\/p>\n","protected":false},"author":66,"featured_media":699,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"acf":[],"platta":{"numLikes":0,"numComments":16,"category":null,"themes":[],"commercial_partner":null,"thumbnail":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/38\/2015\/03\/susan-sontag.jpg","blog_id":38},"jetpack_featured_media_url":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/38\/2015\/03\/susan-sontag.jpg","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts\/56"}],"collection":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/users\/66"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/comments?post=56"}],"version-history":[{"count":1,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts\/56\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1942,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/posts\/56\/revisions\/1942"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/media\/699"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/media?parent=56"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/categories?post=56"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/antiaikalainen\/api\/wp\/v2\/tags?post=56"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}