Dadan kauhistus pysyköön poissa suomalaisesta kirjallisuudesta

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon päätarkoituksena on auttaa kuluttajia valitsemaan laadukas joululahjakirja sellaisiin suomalaiskoteihin, joissa joku vielä lukee.

Marraskuun alussa tapahtuvasta palkintoehdokkaiden julkistuksesta kustantamot ja kirjakauppiaat toivovat mukavaa pöhinää vuoden tärkeimpään myyntisesonkiin kiihdyttäville kirjamarkkinoille.

Olisi hurskastelua väittää tai kuvitella, että Finlandia on jotakin muuta kuin kaupallisia päämääriä palveleva palkinto.

Ylen ja Ilta-Sanomien kirjallisuustoimittajia ei ainakaan voi syyttää hurskastelusta. He iloitsivat avoimesti, kun tämän vuoden palkintoehdokkaiden lista on eräänlainen tolkun ihmisten lista.

Ilta-Sanomissa Suvi Kerttula luonnehti ehdokaskirjoja ”tarinallisiksi ja sopivan kansantajuisiksi”. Raati ymmärsi olla valitsematta ”liian korkeakirjallista dadaa”.

Ylen Miia Gustafsson oli helpottunut siitä, että raati ei ”piinaa lukijoita vaikeilla, kokeilevilla kirjoilla” tai ”tiiliskivillä”.

Purkautuuko näissä huomioissa parin vuoden takaisten valintojen herättämä kauna? Silloinhan ehdokaskuusikkoon pääsi kaksi valtavirrasta poikkeavaa tiiliskiveä, Miki Liukkosen O ja Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra.

Sinänsä Finlandia-raadin valinnoista purnaamisessa ei ole mitään uutta. Monina vuosina ovat kirja-alan ihmiset vähintäänkin kulissien takana sadatelleet, kun ehdokkaiden joukossa on ollut kirjoja, joita on “mahdoton myydä”.

***

Minulla ei ole 2019 ehdokaslistasta valitettavaa. Kuudesta finalistista olen tehnyt tuttavuutta vain Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon ja Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? kanssa. Molemmista pidin kovasti. Neljän muun ehdolla olevan tuotannosta olen lukenut vanhempia teoksia. Oivallisia tekijöitä kaikki tyynni.

Ilta-Sanomien Kerttulan jutun jälkeen mieltäni kaihersi, onko minulta mennyt ohi jotakin kiinnostavaa. Julkaistaanko Suomessa paljonkin dadaistista kertomakirjallisuutta? Miten en ole huomannut?

Samalla kehittelin pienen ajatusleikin. Kuvitellaan, että Suomessa olisi julkaistu uutuuskirjana sen kaltainen teos kuin Laszlo Krasznahorkain Saatanatango, tämän syksyn käännöshelmi.

Olisiko Ylen Gustafsson ollut pahoillaan, jos Finlandia-raati olisi piinannut lukijoita valitsemalla tällaisen merkkiteoksen ehdokaskuusikkoon ja pudottanut samalla pois jonkin tolkullisemman kirjan, joka hellii hänen käsityksiään siitä, että kirjallisuus on ”ennen kaikkea tunteita”?

Ihanteellinen Finlandia-ehdokas lienee romaani, jossa on vahva tarina, samastuttavat henkilöhahmot ja suuren lukuelämyksen tuntu. Tällaisia kirjoja on mukava lukea joulunpyhinä sohvannurkassa torkkupeittoon kietoutuneena, toinen käsi konvehtirasiassa.

***

Usein kuulee väitettävän, että suomalaiset ovat lukijakansaa. Monilla mittareilla se varmasti pitääkin paikkansa.

Kaunokirjallisuudessa olemme kuitenkin perifeerinen kulttuuri, jossa hallitsevana vaatimuksena on ollut todellisuusvastaavuus. Kerttulan kavahtama ”liian korkeakirjallinen dada” ei ole päässyt horjuttamaan realismin hyveitä.

Tämä perifeerisyys on historian perusteella ymmärrettävää. Maailmansotien välillä maassamme ilmestyi niukasti käännöskirjallisuutta, mistä nationalistiset kirjallisuuspiirit olivat pelkästään hyvillään. Modernismin klassikoita alkoi tulla suomen kielelle vasta sotien jälkeen.

Avaria aikoja elettiin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin suomalainen kirjallisuus avasi ikkunoita Eurooppaan ja laajemminkin maailmalle.

Pienenä anekdoottina voisi mainita Donald Barthelmen ja John Barthin kaltaisten amerikkalaisten postmodernistien suomennokset, jotka tosin nopeasti tyssäsivät.

Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari tuli suomeksi 40 vuoden viipeellä, David Foster Wallacen Inifinite Jest on parhaillaan Tero Valkosen käännettävänä ja näyttää myöhästyvän vain neljännesvuosisadan.

Nykyään käännöskirjallisuus on taas ahtaalla. Tuskin suomalainen kirjallisuus kuitenkaan käpristyy niin pahasti sisäänpäin kuin 1930-luvulla, onhan meillä sentään internetin kautta yhteyksiä ulkomaailmaan, mutta jonkinlainen taantuma saattaa olla edessä.

Täytyy toivoa, että Teoksen ja Siltalan kaltaisilla kustantamoilla riittää edellytyksiä tuoda suomenkielisten lukijoiden ulottuville Krasznahorkain ja Wallacen kaltaisia kirjailijoita, joiden teokset eivät välttämättä vastaa “vanhan kunnon romaanin” -kuvitelmasta nouseviin perusodotuksiin, vaan saattavat jopa piinata lukijoita mutta samalla avartaa heidän kirjallista mielikuvitustaan.

Minä toivon Suomeen monipuolista ja moni-ilmeistä kirjallista kulttuuria. Siksi tunnen ärtymystä, kun kirjallisuustoimittajat ylistävät mieleisiään Finlandia-ehdokkaita lyömällä valtavirran ulkopuolelle asettuvaa kirjallisuutta ja vieläpä tökeröillä leimoilla. Se jos mikä kertoo perifeerisestä, ahtaisiin kirjallisuuskäsityksiin jämähtäneestä kulttuurista.