Finlandia 2011

Olen tutustunut tänään julkistetuista Finlandia-ehdokkaista vain yhteen, Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan. Se onkin kirkkaasti paras tänä vuonna lukemani kotimainen uutuusromaani.

Carlsonin teoksessa on paljon minulle läheisiä elementtejä alkaen sen miljööstä, 1800-luvun Pariisista. Ennen kaikkea minua ilahduttaa kuitenkin sen valtavirtaromaaneista poikkeava muoto. Nimensä mukaisesti teos koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Se ei etene tarinana vaan havaintoina, ajatuksina, enemmän ja vähemmän tärkeiden tapahtumien ylöskirjaamisena ja kommentointina. Päiväkirjamerkintä, muistiinpano, fragmentti, kirje — kaikki nämä lajit kiehtovat minua kaunokirjallisessa mielessä enemmän kuin juonivetoinen kerronta.

Carlsonin teoksen minäkertojana toimiva jäkälätutkija William N. ei “kasva” tai “kehity” romaanihenkilönä sovinnaisessa mielessä vaan pysyy täysin kaltaisenaan. Päiväkirjamerkinnät valottavat kuitenkin hänen eri puoliaan. Hän ei ole henkilönä “miellyttävä”, onneksi. En ole koskaan ymmärtänyt vaatimuksia siitä, että romaanihahmojen olisi oltava “miellyttäviä”.

Viime aikoina lukemistani romaaneista ei tule mieleeni montakaan henkilöhahmoa, joka tuntuisi yhtä kiinnostavalta kuin William N. En kuitenkaan pidä häntä kiinnostavana siksi että samastuisin häneen. Ainoa sepitteelinen hahmo, johon olen samastunut taitaa olla Lumikin ilkeä äitipuoli, ja tämäkin tapahtui joskus lapsuudessani. William N. kiinnostaa minua ennen kaikkea kirjallisena figuurina. Hänessä yhdistyvät jännästi 1800-luvun maailman vastakkaiset virtaukset: toisaalta tiede- ja edistysusko, toisaalta kulttuuripessimismi. Vaikka William N. ei ole boheemi taiteilija, hän muistuttaa sielunelämältään välillä hyvinkin paljon niitä 1800-luvun kirjallisuuden arkkityyppisiä yksinäisen miehen hahmoja, joihin viittasin edellisessä merkinnässäni.

Pakko sanoa vielä sekin että Carlsonin proosa on tyylikästä, se oli sitä Herra Darwinin puutarhurissa ja on sitä myös William N. päiväkirjassa.

Finlandia-palkintoa koskevassa uutisoinnissa nostettiin tuttuun tapaan pääosaan ulkokirjalliset seikat, eli se että kaikki ehdolle valitut sattuvat olemaan naisia. MTV3 teki vielä toisenkin “omaperäisen” havainnon otsikoidessaan: “Kuusi naista tavoittelee Finlandiaa — mukana menestyskirjailija.” Ilmeisesti nuo viisi muuta ovat menestymättömiä kirjailijoita sen lisäksi että ovat naisia. Mutta niinhän se menee, että kirjailija voi kerätä joko symbolista tai taloudellista pääomaa. Ne, jotka keräävät tuota jälkimmäistä leimataan tässä mammonaa palvovassa maailmassa menestyjiksi. Laila Hirvisaaren ehdokkuudesta olen yhtä kaikki mielissäni. Varmasti hän on sen ansainnut.

Olen monesti sanonut, että Finlandia-palkinnolla on ylikorostunut merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa. Vuosien varrella minulla on esimerkiksi ollut suunnattomia vaikeuksia ymmärtää ehdokasvalinnoista mielensä pahoittavia kirjallisuustoimittajia, jotka haukkuvat televisiossa, radiossa tai lehtien palstoilla raadin lyttyyn. Pitäisi vihdoin päästää irti siitä yhtenäiskulttuurin jäänteistä nousevasta ajatusharhasta, että Finlandia-ehdokkaiden valinnoissa voisi toteutua jokin objektiivinen hyvä kirjallinen maku, kirjavuoden huippujen loistelias yhteenveto. Jokainen raati loppujen lopuksi valitsee listalleen sopivimmat kirjat, koska parhaita kirjoja ei ole olemassakaan. Voisi olla jopa positiivista, jos raati ilmoittaisi aivan suoraan toimineensa jonkin tietyn agendan mukaan. Yhtenä vuotena voitaisiin poimia rikoskirjoja, toisena ihmissuhdekirjoja, kolmantena yhteiskunnallisia kirjoja, neljäntenä proosakerrontaa uudistavia kirjoja ja niin edespäin. Kuten tämän vuotisen raadin puheenjohtaja Hannu Marttila sanoi, ehdolle asetetuista 130 kirjasta olisi voinut koota useammanlaisia kuuden kirjan paketteja.

Niin kauan kuin Finlandia-palkintoa ympäröi jonkinlainen pönäkän juhlava yleiskatsauksellisuuden illuusio, se tuntuu ilmiönä pikemminkin kitschiltä kuin vakavasti otettavalta kirjallisen kulttuurin instituutiolta. David Shields on verrannut suuria amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja rahoitusalan pelastuspaketteihin, joiden ainoa tehtävä on yrittää pitää hengissä jo tuhoon tuomittuja rakenteita. Sama tulee välillä mieleen nykyisen kaltaisesta Finlandia-palkinnosta.

Kun Pirkko Saisio voitti Punaisella erokirjallaan Finlandia-palkinnon, hän kiinnitti huomiota niihin henkisiin paineisiin, joita maamme ainoa myynnin kannalta merkittävä kirjallisuuspalkinto kirjailijoille aiheuttaa. On väitetty, että ehdokkaiden julkistusta edeltävä tiistai on kirjailijoille silkkaa piinaa, kun he joutuvat jännittämään tuleeko kustantajalta ehdokkuudesta kertovaa soittoa vai ei. Sen perusteella mitä olen jutellut omien kirjailjatuttavieni kanssa ani harva kuitenkaan suhtautuu Finlandia-palkintoon näin epätoivoisesti. Onnitellessani muutama vuosi sitten erästä ehdokkaaksi valittua tämä totesi lakonisesti: “Arvallahan nämä vedetään.”

Ja niinhän se on. Arvalla ne vedetään, turha sitä kieltää. Jos kirjoittaa kirjoja voittaakseen palkintoja, kirjoittaa aivan vääristä syistä.

Kommentit (7)
  1. juuri näin! ikävää, mutta olen suunnilleen samaa mieltä, vaikka olishan se tietysti kiva jos en… 🙂

  2. Olen Finlandia-palkinnon asemasta jokseenkin, ehkä tismalleenkin samaa mieltä. Mutta kun nyt näin on, niin se, mitä argumentteja valintoja tai valitsijoita vastaan kunakin vuonna käytetään, kokoaa kiinnostavasti yhteen sitä, miten kirjallisuuden estetiikka ja etiikka ymmärretään ja mitä sen kontekstina nähdään tai mitä sen konteksteista ei nähdä. Sikäli toivon seuraavillekin vuosille joltisiakin kohuja!

    Sukupuolen uutisointia en tällä kertaa palauttaisi noihin lööppipuolen piilomerkityksiin, eli olen vinksahtavasti eri mieltä (nimimerkkini vie blogiin aiheesta).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *