Groteskin estetiikasta
Luin eilen Tanskan-matkalta palattuani viime viikon Suomen Kuvalehden, jossa Helena Sinervo tuulettaa ylevien kauneusihanteiden varaan rakentuvaa sanataidetta.
Sinervolta ilmestyy piakkoin romaani nimeltä Tykistönkadun päiväperho, jossa hän käsittelee halun, ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden teemoja groteskin estetiikan keinoin. Kasassa ovat siis ainekset kirjasyksyn kohuteokselle, niin hyvässä kuin etenkin pahassa. Sinervo epäilee, ja eittämättä perustellusti, osataanko hänen romaaniaan lukea niin kuin romaaneja kuuluisi lähtökohtaisesti lukea — eli ei kirjaimellisesti vaan tiedostaen taideproosan ironisen ja monimerkityksellisen luonteen.
Olen Sinervon kanssa samaa mieltä siloitellun taideproosan epäkiinnostavuudesta, mutta en pidä groteskin estetiikkaa ainoana vastarinnan muotona. Tuskinpa Sinervokaan pitää, sillä SK:n haastattelusta jotenkin henkii se, että Tykistönkadun päiväperho on hänelle eräänlainen extreme-hanke, jonka jälkeen voi taas asennoitua kirjallisiin tekemisiin monivivahteisemmin. Överiksi vetäminen ja rajojen koetteleminen kuluttaa nopeasti itsensä loppuun.
On myös mahdollista ottaa harppaus toiseen suuntaan: kirjoittaa eri tavalla kauniisti, olla uudella tavalla ja radikaalimmin esteettinen, hakea riitasointuja, jotka ovat ennemmin kryptisiä kuin rajuja, luopua yrityksistä kertoa jotakin “2000-luvun ihmisestä”, koska onko sellaista lopultakaan edes olemassa? Esimerkiksi Bo Carpelanin Alkutuulen kaltainen romaani on mielestäni hyvinkin radikaali nykyisessä kulutushyödykeidelogiaa henkivässä maailmassa. Sehän ei ole mitään onttoa pönötysproosaa vaan häpeämättömässä esteettisyydessään suorastaan hyökkäävä ja häiritsevä.
Mahdollisuuksia on paljon. Yksikään kirja tai yksikään estetiikka ei onneksi voi tyhjentää niitä.
Luin tuon samaisen Sinervon haastattelun ja minua jäi ihmetyttämään, keitä oikein ovat ne suomalaiset, oletetusti maailmaa yliestetisoineet nykykirjailijat? Omien lukukokemuksieni mukaan on nimenomaan perisuomalaista ja kanonistisesti hyväksyttyä lähteä kurjuuden, raadollisuuden, eritteiden, esineellistyneen seksuaalisuuden, väkivallan jne. kautta tutkimaan todellisuutta. En väitä että se olisi väärä tapa, vaan ihmettelen aidosti mihin teksteihin Sinervo viittaa (hän ei mainitse SK:n haastattelussa yhtään esimerkkiä, eikä toimittaja sellaisia kysy). Ikään kuin olisi olemassa jokin suomalainen ruusuilla tanssimis -traditio, lintukotoproosa, johon Sinervo sitten oman tekstinsä lähes vallankumouksellisena rinnastaa.
Mielestäni Sinervo ei puhunut erityisesti suomalaisesta kirjallisuudesta vaan kirjallisuudesta ylipäänsä. Tosin hän sanoo yhdessä kohtaa, että eurooppalaisessa kirjallisuudessa groteskilla on omat esteettiset traditionsa (nostaa esiin Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin), mutta suomalaisessa kirjallisuudessa niitä ei juuri ole.
No, jos puhutaan laveasti perinteisestä realismista kirjallisuudessa niin sehän omalla tavallaan idealisoi raadollisen, teki rumasta kaunista ja rujosta koskettavaa. Kirjailija voi olla esteettinen, vaikka ei kirjoittaisi kedosta ja kukkasista. Montako selvästi groteskin puolelle menevää suomalaista prosaistia on tai on ollut olemassa? Ensimmäisenä tulee mieleen Arto Salminen, joka moneen otteeseen sai syytöksiä inhorealismista. Salmisen maailma täyttyi paljolti niistä aineksista, jotka ovat tuttuja suomalaisen realismin perinteessä, mutta hän kirjoitti sellaisella otteella, että se sai monet nikottelemaan ja paheksumaan. Kuolemansa jälkeen Salmisesta tuli sitten niin hyväksytty hahmo kuin suomalainen kirjailija voi hyväksytty olla, mutta se on toinen juttu.