Hajamietteitä tekstistä & romaanista
Blogin päivittäminen on jäänyt vähiin tähdellisempien kirjoitustöiden, flunssan ja jääkiekon MM-kisojen takia.
Kaunokirjallisen tekstin parissa puurtaessa kaikki tuppaa kiertymään sen ympärille, mitä on kirjoittamassa tai mitä yrittää kirjoittaa. Paino on sanalla yrittää. Mikään teksti ei voi täydellisesti ilmaista tai välittää sitä, mitä tekijä (en pane tätä sanaa lainausmerkkeihin) “haluaa sanoa”, “aikoo sanoa” tai “kuvittelee sanovansa” (nämä kylläkin panen lainausmerkkeihin). Sen sijaan teksti ilmaisee tai välittää aina myös sellaista, mitä sen ei ollut alun perin tarkoitus ilmaista tai välittää. Tekijä hämmästyy, tekijä muuttuu lukijaksi. Parhaassa tapauksessa nämä hämmästymiset tapahtuvat kirjoitustyön aikana. Silloin tekstiin aukeaa uusia polkuja kuin itsestään. Teksti saa uudenlaista syvyyttä ja kantopintaa. Ne ovat ihmeellisiä hetkiä. Ilman niitä en pystyisi kirjoittamaan 300-sivuista romaania.
Kirjoittamista ei kuitenkaan pidä mystifioida, se on työtä siinä missä mikä tahansa muukin. Se vaatii uutteruutta, keskittymistä, suunnitelmallisuutta. Samanlaisia ajoittaisia välähdyksiä, kirkastumisia ja puhtaan kokemisen hetkiä sisältyy varmasti myös arkisiin, käytännöllisiin ja hyödyllisiin töihin eli niihin, joista puhuttaessa harvemmin käytetään luovuuden käsitettä. Minun on vaikea uskoa, että romaani olisi arvokkaampi tekele kuin vaikkapa lasten leikkimökki. Ainakin leikkimökki on hyödyllinen, toisin kuin romaani.
Onko niin, että sitä tärkeämmäksi käy myytti luovasta kirjailijasta, mitä vähäisemmäksi käy kirjallisuuden merkitys kirjallisuutena? (Suurin osa niin sanotusta kirjallisuuskeskustelusta on köykäistä huutelua tai hehkutusta; tämä pätee niin nettipalstoihin kuin sanomalehtien kulttuuriosastoihin) Suomi ja maailma hukkuvat kirjojen ylituotantoon, mutta samaan aikaan romaaneja julkaistaan koko ajan vähemmän, ainakin suhteessa yleiseen nimikemäärään.
Puhun tietenkin nyt romaanista samassa merkityksessä kuin Milan Kundera esseekirjassaan Testaments Betrayed (alkuteos Les testaments trahis). Romaanilla on historiansa ja traditionsa. Sellaiset fiktiiviset teokset, jotka eivät ole niistä osallisia, eivät tiukasti kirjallisessa katsannossa ansaitsisi tulla kutsutuksi romaaneiksi. Tietysti meillä Suomessakin tyrkytetään parhailla mainospaikoilla hengentuotteita, joita väitetään romaaneiksi, vaikka ne ovat kirjalliseen muotoon naamioitua ihmissuhdeporinaa, selviytymistarinaa, elämäkertaa, kasvukertomusta, rikostutkintakuvausta, yhteiskunnallista kiivailua tai dramatisoitua journalismia.
Kundera kirjoittaa: “To my mind, great works can only be born within the history of their art and as participants in that history. It is only inside history that we can see what is new and what is repetitive, what is discovery and what is imitation; in other words, only inside history can a work exist as a value capable of being discerned and judged.”
“Olen elänyt niin värikkään elämän, että voisin kirjoittaa siitä useammankin romaanin.” Näin sanovat sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä romaani on.