Iloa iloa, luin hienon romaanin

jenny er

Innostun uutuusromaaneista harvoin mutta onneksi sentään joskus.

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin Aller Tage Abend (englanniksi The End of Days) voitti minut puolelleen.

Romaanin alussa tyttövauva kuolee viime vuosisadan alussa Galitsiassa Habsburgien imperiumin itäisellä laidalla. Romaanin lopussa päivänsä päättää yhdeksänkymppinen nainen berliiniläisessä vanhainkodissa Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Tyttövauva ja yhdeksänkymppinen nainen ovat sama ihminen.

Erpenbeckin vajaa 250-sivuinen teos jakaantuu viiteen kirjaan (ei lukuun), joissa jokaisessa päähenkilö kuolee, mutta lopun intermezzossa eli välisoitossa kaikkivoipa kirjailija herättää hänet henkiin. Tarvitsee vain vaihtaa muutama tarinan yksityiskohta niin tapausten kulkukin muuttuu.

Maailma on täynnä kertomakirjallisuuden lainalaisuuksilla leikitteleviä romaaneja, mutta usein ne jäävät asetelmallisiksi tai tukehtuvat näppäryyteensä. Erpenbeck välttää nämä sudenkuopat ja juuri sen vuoksi onnistuu toistamaan saman tempun viisi kertaa – tuudittamaan lukijan kerronnan lumoon ja ravistelemaan hänet siitä irti ilman että lukija väsyy tai turhautuu leikkiin.

Sopii yrittää perässä. Voin vakuuttaa, ettei ole helppoa.

Erpenbeckin salaisuus on lopulta banaalin yksinkertainen: hän kirjoittaa todella hyvin. Sen tajuaa, kun laskee kirjan hetkeksi käsistään ja tarkastelee tekstiä lähemmin.

Englanninkielisestä käännöksestäkin välittyy Erpenbeckin kyky tarkentaa merkityksellisiin yksityiskohtiin ja punoa kerronnan ympärille moniäänisyyttä epäsuoralla sisäisellä kerronnalla ja upotetuilla dialogeilla. Hänen taituruutensa ei pompi silmille, mutta on tavattoman vaikutusvoimaista.

Vaivihkaa hän myös johdattaa lukijan kertomakirjallisuuden peruskysymysten äärelle.

Onko The End of Daysin viidessä kirjassa yksi päähenkilö ja yksi minä vai yksi päähenkilö ja viisi minää? Mitä ajatella psykologiseen realismiin liitetystä pyrkimyksestä paljastaa henkilöhahmojen “syvä minuus” huolellisella karakterisoinnilla?

 

***

 

Isaak Babel sanoi, että pystyy tekemään tarinan kenestä tahansa naisesta, jos saa nähdä, mitä naisella on käsilaukussaan.

Mielestäni hän oli vaatimaton. Eittämättä Babel olisi osannut punoa monta mahdollista tarinaa niukastakin käsilaukun sisällöstä. Mutta yhden henkilöhahmon ja yhden elämäntarinan ajatus on kertomakirjallisuuden rakkaita valheita.

Ajatus siitä, että henkilöhahmot olisivat vain materiaa, jota kirjailija muokkaa mielensä mukaan, tuntuu intuitiivisesti julmalta. Muistan, kuinka aloittelevana kirjallisuudenlukijana hätkähdin lukiessani Milan Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä, jossa Kundera yhtäkkiä kurkistaa esiripun takaa ja huomauttaa:

Kirjailija toimisi typerästi yrittäessään uskotella lukijalle, että hänen henkilönsä ovat todella eläneet. He eivät suinkaan ole syntyisin äidin kohdusta, vaan yhdestä, kahdesta kietovasta lauseesta, tai yhdestä perustilanteesta.

Ymmärsin toki faktan ja fiktion eron, mutta kuvittelin, että kertomakirjallisuuden tärkeimpiä tehtäviä on saada lukija eläytymään niin vahvasti että kokee fiktion todeksi. Miten todellisuusilluusio voi syntyä, jos henkilöhahmot eivät muutu paperista ja musteesta lihaksi ja vereksi?

Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola pilkkasivat tällaista haikailua kieltä ja kerrontaa edeltävään autenttisuuden tilaan Sianhoito-oppaassaan 1980-luvun lopulla. Yksi heidän maalitauluistaan oli vakaiden lauseiden mies Erno Paasilinna: ”Mitä Erno Paasilinna kokee lukiessaan hinttikirjallisuutta? Sladdin perseessään vai vice versa; kumpi tilanne on hänelle ’elämänmakuisempi’?”

Moinen vitsailu on helppoa. Todellisuusilluusioon tuudittautuminen edellyttää vapaaehtoista hyväuskoisuutta, joka kriittisessä tarkastelussa näyttää naiivilta.

Erpenbeckin romaanin luettuani rupesin pohtimaan sitä, miten käsitys kertomakirjallisuuden henkilöhahmoista on muuttunut ajan saatossa.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että entisaikoina henkilöhahmot olivat yhtä kuin toiminta, kun taas nykyaikana henkilöhahmot ovat yhtä kuin tietoisuus.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö esimerkiksi antiikin kirjailijat ja filosofit olisi tunnustaneet ja tunnistaneet yksilön sisäistä elämää. Hyveellisessä sankarissa eivät kuitenkaan olleet olennaisia puhtoiset ajatukset, vaan valmius toimia hyveen vaatimusten mukaisesti.

Entisaikojen ja nykyajan välissä oli 1800-luku, jolloin koettiin teollistuminen, modernisaatio ja arvojen suhteellistuminen. Nämä lähtökohdat loivat edellytykset ja puitteet niin yksilöllistymiselle kuin klassiselle realistiselle romaanille. Jos ihmiset eivät olleet enää säätynsä, ammattikuntansa tai verenperintönsä edustajia, vaan yksilöitä haluineen, toiveineen ja pelkoineen, kirjallisuuden piti myös kuvata heidät sellaisina.

Toiminnan rinnalle tuotiin toiminnan (ristiriitaiset) motiivit. Viimeistään 1800-luvulta romaanit ovat keskittyneet ratkaisemaan minän arvoitusta, joten siinä mielessä Erpenbeckin romaani asettuu pitkään ja monipolviseen traditioon.

 

***

 

1800-luvun klassikoista tekee mieli nostaa esiin Balzac. Hän yhdisti sosiologisen ja psykologisen mielikuvituksen, tutki yksilöitä kuin pölyhiukkasia mikroskoopilla. Hänen romaaninsa läpäisevät teollistuvan yhteiskunnan sosiaaliset kerrostumat ja nivovat ihmiskohtalot aikakauden murroksiin.

Ei ole liioittelua väittää, että nykypäivän suuret psykologisen realismin hengessä kirjoitetut aikalaisromaanit tulevat Balzacin viitan alta.

Modernismi teki pesäeron klassiselle realismille ominaiseen yleiskatsauksellisuuteen. Polttopisteeseen nousivat lavean sosiaalisen todellisuuden sijasta yksittäiset tilanteet ja olosuhteet, joissa sosiaalinen todellisuus ilmaisee itseään.

Näin luotiin uudet kerronnalliset työkalut minän arvoituksen tutkimiseen. Tajunnanvirtatekniikka avasi suoran väylän henkilöhahmojen sisäiseen maailmaan.

Samalla kuitenkin toteutui se yksilöllisyyden paradoksi, jota Kundera kuvaa Romaanin taiteessa:

Mitä tarkemmaksi kehittyi minää tutkivan mikroskoopin optiikka, sitä epätarkemmin minä ja sen ainutlaatuisuus meille ilmeni. James Joycen suuren linssin alla, joka hajottaa sielun atomeiksi, olemme kaikki samanlaisia. Mutta jos minä ja sen ainutlaatuinen luonne eivät löydy ihmisen sisäisestä elämästä, mistä ja miten ne sitten löydetään?

Erpenbeckin romaani on yhdenlainen vastaus tähän yksilöllisyyden paradoksiin. Ei tyhjentävä tai lopullinen, mutta poikkeuksellisen ansiokkaasti hahmoteltu.

The End of Daysin taustalla vaikuttaa 1900-luvun verinen historia imperiumien luhistumisineen, maailmansotineen, totalitarismeineen ja kansanmurhineen. Erpenbeck ei onneksi typistä henkilöhahmojaan historian marioneteiksi tai historiaa henkilöhahmojensa elämänvaiheiden pahvikulisseiksi.

Viisi kertaa kuolevan päähenkilön elämässä aikakauden tragediat ilmenevät modernistisessa hengessä tilanteina, eivät suurena tapahtumien vyörynä. Historia ei tapahdu yksilöille, vaan maanosille, kansakunnille ja yhteiskuntaluokille. Yksilöille tapahtuvat onnettomuudet, väkivalta ja kuolema.

Erpenbeck onnistuu taitavasti ja alleviivaamatta ujuttamaan kuvaamiinsa tilanteisiin olennaisen elementin, kontingenssin.

Kontingenssilla tarkoitetaan asiaa tai ilmiötä, joka on mahdollinen, mutta ei välttämätön. Maailmansotien välisen Wienin kaduilla liikkuva nainen voi joutua tappavan väkivallan uhriksi tai olla joutumatta. Itävallasta stalinistiseen Neuvostoliittoon paennut nainen voi tulla tuomituksi kuolemaan näytösoikeudenkäynnissä tai olla tulematta.

Kun luemme historian tragedioista, ne ovat jo tapahtuneet. Mutta ne, joille ne tapahtuivat, elivät maailmassa, jossa oli vielä läsnä traaginen optimismi, paremman vaihtoehdon mahdollisuus.

Pelastamalla päähenkilönsä useamman kerran kuolemalta Erpenbeck samalla vaivihkaa näyttää, kuinka armottomasti 1900-luvun historia yksilöitä riepotteli ja ruhjoi. Toisin kuin romaani, se ei suonut uusia alkuja asetettuaan ihmiset väistämättömän eteen.

Eräs merkityksellisistä tasoista Erpenbeckin romaanissa liittyy nimeämiseen. Vasta kirjan loppupuolella hän antaa päähenkilölleen tavanomaisimman identiteetin markkeeraajan, nimen.

Kertooko tämä siitä, että päähenkilö on eräänlainen jokamies tai jokanainen? Ei viisi rinnakkaista vaan ties kuinka monta mahdollista minää?

Se tuntuisi järkeenkäyvältä tulkinnalta, koska tilanteet, joiden eteen hän joutuu, ovat tilanteita, joiden eteen olisi voinut joutua kuka tahansa muukin samanlaisista taustoista tuleva.

Eräänlainen yksilöllisyyden paradoksi sekin.

 

PS

 

Jenny Erpenbeckilta on saatu suomeksi kaksi kirjaa Kodin ikävä (Avain 2011) ja Vanhan lapsen tarina (Avain 2011). Soisin, että Aller Tage Abend käännettäisiin myös.

 

Kommentit (4)
  1. Todella mielenkiintoinen asetelma, ja sijoittuminen vuosisadoista toistaiseksi mielenkiintoisimmalle, 1900-luvulle. Ainahan kirjailija synnyttää ja tappaa hahmonsa fiktiossa, fiktio on aina fiktiota ja vieläpä fiktiota fiktiossa; mikseipä tekijä voisi toimia tuolla tavoin pitkin kirjaa, herättää hahmoa kuolleista niin monta kertaa kuin tarinan kertominen vaatii? Psykologisesti tarkka realistinen ihmiskuva, perusteltu hahmo motiiveineen…? Minulle se ei ole kovin tärkeää kun em. kaltaisia hahmoja ei juuri tapaa elävässäkään elämässä. Itsellä ollut myös pitkään saksankielisen kirjallisuuden (tosin suomennoksina) vaihe, Sebald, Handke, Bernhard. Pitänee tutustua tähän Erpenbeckiin, jospa saisi uuden suosikin. (En tiedä, mutta miten tuosta kirjan asetelmasta tuli mieleen myös Mihail Siskinin Sinun kirjeesi juttuja?)

    jope

    1. tommimelender
      3.5.2015, 19:34

      Sanoisin, että Erpenbeckissä näkyy noista mainitsemistasi ainakin Sebaldin vaikutus.

      Psykologisen realismin mukaiset huolellisesti pyöristetyt, sisäisesti koherentit ja “kehittyvät” henkilöhahmot ovat minustakin aika epäkiinnostavia ja pikemminkin kirjallisia ja humanistisia ihanteita kuin arkitodellisuutta ilmentäviä. Tai eivät ainkaan missään nimessä sellaisia, joita voisi pitää yleispätevänä lähtökohtana kaikelle kertomakirjallisuudelle. Henkilökuvaus ylipäänsä on romaanitaiteessa vain yksi ulottuvuus, eikä läheskään kaikissa teoksissa hallitseva.

      Nykykirjallisuudessa on lisäksi aika usein niin, että henkilöhahmot ovat pikemminkin luonnosnippuja kuin viimeisteltyjä kokovartalokuvia. Ja usein on ihan perusteltua marssittaa kirjan sivuille henkilöhahmoja, jotka ovat ideaalityyppejä, kiteytymiä erilaisista ajatustavoista ja elämismaailmoista ilman varsinaista psykologista ulottuvuutta.

  2. Ovatko nuo Kodin ikävä ja Vanhan lapsen tarina yhtä kiintoisia tai hyviä teoksia?

    1. tommimelender
      9.5.2015, 15:25

      Pitää lukea ne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *