Ironiasta

“Irony’s useful for debunking illusions, but most of the illusion-debunking in the U.S. has now been done and redone. Once everybody knows that equality of opportunity is bunk and Mike Brady’s bunk and Just Say No is bunk, now what do we do? All we seem to want to do is keep ridiculing the stuff. Postmodern irony and cyninicism’s become an end in itself, a measure of hip sophistication and literary savvy. Few artists dare to try to talk about ways of working toward redeeming what’s wrong, because they’ll look sentimental and naive to all the weary ironists. Irony’s gone from liberating to enslaving. There’s some great essay that has a line about irony being the song of the prisoner who’s come to love his cage.”

Näin sanoo David Foster Wallace kirjassa Conversations with David Foster Wallace, joka kokoaa yksiin kansiin hänen tärkeimpiä haastattelujaan.

Suosittelen sitä lämpimästi kaikille Wallacen lukijoille sekä mahdollisille tuleville lukijoille, joille tämä haastattelukirja toimii hyvänä johdatuksena. Wallacella oli uskomaton kyky käsitellä monimutkaisia teemoja ja asiayhteyksiä helposti lähestyttävällä tavalla, ilman teoriapuhetta, josta hän erästä haastattelijaansa ojentaa: “You’ve got a gift for the lit-speak, LM. Who wouldn’t love this jargon we dress common sense in: ‘formal innovation is no longer transformative, having been co-opted by the forces of stabilization and postindustrial inertia,’ blah blah.”

Tuo “hieno essee”, johon Wallace viittaa tuon kursivoidun sitaatin lopussa on hänen oma esseensä. Eli kuvitelkaamme pilke hänen silmäkulmaansa.