Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia

Created with Nokia Smart Cam

Selailin Helsingin kirjamessuilla monia teoksia kiinnostuneena, mutta ostin lopulta vain kaksi: Tommi Uschanovin Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 ja Robert Walserin Kävelyretki ja muita kertomuksia (suomentanut Ilona Nykyri). Edellinen oli suunniteltu hankinta, jälkimmäinen heräteostos.

En muilta kiireiltäni päässyt heti aloittamaan Uschanovin kirjan lukemista, mutta otin ennakkomaistiaisia kirjan loppuun painetun henkilöhakemiston avulla. Kun silmiini osui tavalla tai toisella kiinnostava nimi, kävin kurkkaamassa mitä hänestä kirjoitetaan.

Oletukseni oli, että useimmissa tapauksissa Uschanov oikoo tai opponoi kyseisen henkilön sanomisia.

Helppoihin saaliisiin lukeutui Tuomas Enbuske, joka oli väittänyt pamfletissaan Ajatusten alennusmyynti, että Facebookista, Twitteristä ja MP3-soittimista saamme kiittää talouden vapauttamista valtion kahleista 1980-luvulla.

Uschanov kuitenkin huomauttaa, että mitkään näistä ilmiöistä eivät olisi voineet syntyä ilman julkisia investointeja. Internet perustuu USA:n puolustusministeriön 1960-luvulla kehittämään Arpanet-tietoverkkoon ja World Wide Web, jossa Twitter ja Facebook toimivat, kehitettiin valtiollisesti luodussa Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa Cernissä. MP3-tiedostoformaatin takana puolestaan on Saksassa julkisella rahalla toimiva Fraunhofer-instituutti.

Nämä asiat kerrotaan taloustieteilijä Mariana Mazzucaton teoksessa The Entrepreneurial State, johon Enbuskekin olisi voinut helposti tutustua, koska sen alkuversion saa ladata ilmaiseksi netistä.

Mazzucaton tutkimukset sisältävät muitakin kiintoisia havaintoja kuin Uschanovin esille nostamat. Esimerkiksi maailman arvokkaimman pörssiyhtiön Applen menestystuotteet iPhone ja iPad nojautuvat julkisella rahoituksella toteutettuun tutkimukseen.

Mutta markkinatalousfundamentalistit jaksavat toistella valitusvirttään valtiovallan turmiollisuudesta.

Mediajulkisuudessa vilisee kaikenkarvaisia uskomuksia, väittämiä ja puolitotuuksia. Onneksi on Uschanovin kaltaisia tosikkomaisia empiristejä, joilla on maaninen suhde faktoihin ja joiden kutsumuksena on murtaa myyttejä.

 

***

 

Hätä on tarpeen ei luonnollisestikaan keskity vain asiavirheiden oikomiseen ja perusteettomien käsitysten opponoimiseen, vaan analysoi laajakantoisesti länsimaisten yhteiskuntien henkistä, poliittista ja kulttuurista suunnanmuutosta viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana.

Vuonna 1964 USA:n presidentti Lyndon Johnson julisti: ”Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme.” Silloin kuviteltiin, että edistyksellisten aatteiden voittokulkua ei pysäytä mikään. Ihmiset tulisivat alati vapaammiksi, vauraammiksi ja tasa-arvoisemmiksi.

Nykyään on vaikea löytää moista optimismia. Jos mielialoja eivät masenna finanssikriisit ja taantumat, tarjolla on loputon kirjo muunlaista synkkyyttä ympäristöongelmista ja terrorismista ”länsimaisten arvojen rappioon”. Kukin löytää vaivatta lähtökohtiensa mukaiset syyt pessimismiin.

Pessimismistä kirjoittanut Jean-Marie Paul, jota Uschanov ei kirjassaan siteeraa, on kiteyttänyt asian huvittavasti: ”Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia.”

Uschanov tähdentää, että Hätä on tarpeen ei ole optimismin puolustuspuhe. ”Voimat, jotka vievät ihmisiä pessimismiin, ovat niin vahvoja, että olisi päinvastoin ihme, jos pessimismiä ei nykyään esiintyisi niin laajalti kuin esiintyy”, hän kirjoittaa. Sitä paitsi onnellisuusteollisuuden tuottama sisällyksetön ja ohjelmallinen optimismi toimii usein julmana ja nöyryyttävänä tsemppihömppänä.

Pessimismin voittokulkuun Uschanov löytää monenlaisia psykologisia, kulttuurisia ja historialliseen kehitykseen liittyviä mekanismeja. Osa niistä perustuu paikkansapitämättömiin uskomuksiin, esimerkiksi rikollisuuden kuvitellaan lisääntyvän, vaikka se tosiasiassa vähenee. Osan taustalla vaikuttaa taloudellisten ja yhteiskunnallisten olojen parantuminen, joka luo uudenlaisia odotuksia ja vaatimuksia ja siten myös uudenlaisia tyytymättömyyden aiheita.

”Ihmisoikeusloukkauksia tuntuu nykyään olevan niin paljon, koska yhä vähäpätöisempien asioiden koetaan loukkaavan ihmisoikeuksia, kuten kuuluukin”, Uschanov huomauttaa.

Huomionarvoista on sekin, että pessimismi samastetaan monesti syvällisyyteen ja tarkkanäköisyyteen. Uschanov siteeraa Adam Gopnikia, jonka mukaan taidekritiikistä puuttuu kunnollinen sanasto lähestyä hilpeyttä tai ilomielisyyttä esteettisenä kategoriana. Beatles-tutkijan on helpompi kirjoittaa henkevä essee ”Eleanor Rigbystä” kuin ”She Loves Yousta”.

Omasta mielestäni tärkeimmät taustatekijät länsimaisten yhteiskuntien käänteelle pessimismiin löytyvät talouskehityksestä. Toista maailmansotaa seuranneet vuosikymmenet olivat ennennäkemättömän kasvun aikaa, eikä niitä syyttä ole myöhemmin nimitetty angloamerikkalaisessa maailmassa kultaisiksi, Saksassa ihmeellisiksi ja Ranskassa loisteliaiksi.

Tuotanto kasvoi Euroopassa ja maailmassa 1950-luvulta 1970-luvulle vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun Johnson lausui optimistiset sanansa sivilisaation muovaamisesta, niissä kajasteli pitkän nousukauden luoma uskovarmuus.

Sitten tuli Vietnamin sota, jota seurasivat Watergate, öljykriisi ja stagflaatio. Läntisten talouksien kasvumalli murtui ja samalla murtui myös sen pönkittämä tulevaisuudenusko.

Uschanov huomioi nämä kehityskulut ja täydentää niitä tärkeällä lisähuomiolla. 1960-lukulaisen optimismin huippuaikoina ei ollut haikailua kadotettuun kultaiseen menneisyyteen, mikä usein luo tyytymättömyyttä ja tulevaisuudenpelkoa. Oli vain nykyisyys ja tulevaisuus. Syykin oli yksinkertainen: mielikuvia menneisyydestä sävyttivät toisen maailmansodan kauhut ja 1930-luvun laman koettelemukset. Kukapa olisi halunnut palata ajassa taaksepäin.

 

Kun lähes heti sodan päätyttyä alkoi lisäksi kulutusyhteiskunnan nopea nousu, onnen tunne lisääntyi vielä entisestään. Uudet kulutusmahdollisuudet eivät myöskään olleet mitään nautinnollista, ylimääräisen tuntuista luksusta kuin vain osaksi. Jo pelkästään esimerkiksi juokseva vesi ja siitä johdetut keskinnöt, kuten pesukone, poistivat arkielämästä hyvin merkittävän fyysisen rasituksen ja kärsimyksen lähteen, jolla suuri osa ihmisistä oli siihen asti alistunut.

 

***

 

Talouskasvun yhteys onnellisuuden ja optimismin kaltaisiin asioihin ei silti ole yksioikoinen. Luin Uschanovin kirjan jälkeen kahden Nobel-palkitun taloustieteilijän George Akerlofin ja Robert Shillerin uutuusteoksen Phishing for Phools: The Economics of Manipulation and Deception.

He ruotivat siinä John Maynard Keynesin 1930 kirjoittamaa esseetä ”The Economic Possibilities for Our Grandchildren”, joka ei ilmestyessään herättänyt suurempaa huomiota, mutta jota jälkipolvet ovat usein siteeranneet.

Keynes ennusti, että sadan vuoden kuluessa elintaso nousee kahdeksankertaiseksi. Vaurastuminen toisi runsaasti lisää vapaa-aikaa, koska työviikko lyhenisi 15 tuntiin. Uhkakuvana Keynes piti lähinnä tylsistymistä: jos työ ei enää entiseen tapaan tuo elämään sisältöä, mistä ihmiset löytävät tarkoituksen olemassaololleen? Pahimmassa tapauksessa runsas vapaa-aika johtaisi sellaisiin hermoromahduksiin, joista Keynesin aikana kärsivät yläluokkaiset kotirouvat, kun heidän ei tarvinnut kokata, siivota ja pyykätä.

Nykypäivän näkökulmasta Keynesin ennusteet saattavat tuntua huvittavilta. Emme tee 15-tuntista työviikkoa tai kärsi liiallisesta vapaa-ajasta. Hyvin tienaavat paiskivat ylitöitä, koska se on tie menestykseen ja keskiluokkaiset ja huonosti tienaavat ahertavat, jotta säilyttäisivät leipäpuunsa.

Täysin pieleen eivät Keynesin arviot silti menneet, vaan itse asiassa hän ennusti elintason kasvuvauhdin hämmästyttävän tarkasti. Akerlof ja Shiller huomauttavat, että USA:n reaalitulot henkeä kohden vuonna 2010 olivat 5,6 kertaa korkeammat kuin Keynesin esseen ilmestyessä. Jos ne jatkavat kasvuaan pitkän ajan trendillä eli 1,5-2 prosentin vuosivauhdilla, ne todellakin nousevat sadan vuoden takaiseen nähden suunnilleen kahdeksankertaisiksi vuoteen 2030 mennessä. Samankaltaiselta näyttää kehitys myös läntisessä Euroopassa.

Olemme siis 15 vuoden kuluttua kahdeksan kertaa vauraampia kuin isovanhempamme sata vuotta aikaisemmin, mutta emme silti koe elävämme hurjan yltäkylläisyyden keskellä, puhumattakaan että voisimme lopettaa ahertamisen ja keskittyä tekemään kaikenlaista mukavaa.

Mistä tämä johtuu?

Akerlof ja Shiller antavat yksinkertaisen vastauksen: markkinatalouden luonteeseen kuuluu taikoa alati uudenlaisia tarpeita. Markkinatalous ei niinkään keskity niukkuuden poistamiseen, vaan pikemminkin niukkuuden tuottamiseen. Applen perustaja Steve Jobs sanoi tämän niin selkeästi kuin sen vain voi sanoa: ”Asiakkaat eivät tiedä, mitä tarvitsevat ennen kuin me näytämme heille, mitä he tarvitsevat.” Aherramme iltakaudet ylitöissä, jotta voisimme ostaa itsellemme sitä, mitä Jobsin kaltaiset innovaattorit keksivät meille kulloinkin myydä.

 

Vapaiden markkinoiden tasapainomekanismi luo täkyjä jokaiselle kuviteltavissa olevalle inhimilliselle heikkoudelle. Bruttokansantuotteemme voi yhä uudestaan viisi-ja-puoli-kertaistua ja siitä huolimatta pysymme tässä samassa kurimuksessa.

 

Täysin tyydytetyt kuluttajat merkitsisivät nykyisen kaltaisen markkinatalouden loppua. Emme saa koskaan lakata haluamasta lisää.

Uschanovin kuvaamassa 1960-luvun maailmassa tämäkin asia oli (osittain) toisin. Uudet kulutustavarat samastettiin edistyksellisiin päämääriin, koska ne vapauttivat ihmiset vanhan maailman fyysisistä rasituksista. Enää kulutustavaroiden ympärillä ei ole vastaavaa sosiaalisen optimismin hohdetta. Emansipatorisen kulutuksen korvaa demonstratiivinen kulutus, joka pyrkii kertomaan pärjäämisestä elintasokilpailussa.

Kommentit (13)
  1. Demonstratiivinen kulutus lienee isossa roolissa lähes kaikessa silloin kun kulutus-kulutus on tyydytetty. Myös kirjallisuudessa. Ilmaisemme itseämme valinnoillamme ja pidämme huolta että valintamme nähdään ja kuullaan. Mukana olemisen demoaminen ja uuden tavaran tai kokemisen statuspäivittäminen on aikalaisille tärkeä juttu.

    Jäin miettimään mitä on ja mitä voisi olla, kirjallinen peruskulutus, ikään kuin päivittäistavarakulutus. Välttämätön ja tarpeellinen vain hengissä pysymisen kannalta. Samoin kuin kulutustavarakulutuksen suhteen seuraisi kirja-alaa romahdus, jos kokisimme olevamme tyydytettyjä ja alkaisimme lukea samoja jo omistamiamme henkilökohtaisia elintärkeitä kirjojamme uudelleen ja uudelleen ja pysyisimme vain niissä. Ei tulisikaan taas uutta ja merkittävää kirjasyksyä. Ei kuulosta pahalta tuo koko ajan uuden oravanpyörästä pois hyppääminen, vaikka muuten olen kyllä taloudellisen kasvun kannattaja.

    1. Tuotahan voi kokeilla. Niin kuin tipaton tammikuu niin kirjaton vuosi 2016. Siis ettei uusia kirjoja lukisi. Mutta jope, käsi sydämelle, kestäisimmekö ajatusta että emme ole älyllisesti ajan hermolla? Tämä on kuin heroiinia. Lukusimme Tommin blogiakin – kun emme lukematta pystyisi olemaan – sielu kipeänä ja miettisimme mistä kaikesta sivistyksestä olemme jääneet paitsi. En tarvitse uutta kännyä (vanha simpukka mulla) mutta älyllinen vetäytyminen tuntuu mahdottlomalta.

      Pessimismin viimeisin niitti oli tämän päivän mot-ohjelma. Että säästäminen on pelkkä poliittinen päätös ja hallitus junnaa jonkun naurettavan ja huonoksi havaitun italialaisteoreetikon jäljissä. Toisin sanoen: nyt vaan toivotaan parasta talouden suhteen ja kun talous joskus paranee väkusinkin, syystä tai toisesta, kansa ja hallitus uskovat säästämisen sen saaneen aikaan. Emme siis opi tästä mitään!!! Emmekä tiedä mitään!!! Tai tiedämme mutta ne jotka päättävät eivät voi häpäistä itseään ja vaihtaa kaistaa. On vain näyteltävä roolinsa tässä näytelmässä loppuun. Tämä ei enää ole pessimismiä, tämä on nihilismiä. Tommi, olet taloustoimittaja, näitkö ohjelman?

      1. …tai ehkä toivoa luo se, että tuhoisan säästämisen jälkeen on taas lupa tehdä jotain muuta… Sen jonkun muun kun on aloitettava kukas muu kuin joku muu kuin nyt vallassa olijat. Katsotaan tämä siis loppuun ja aloitetaan sitten jostain kohtaa uudelleen. Sitten voi ikään kuin huomaamatta unohtaa sen italiaanonkin. Tässä taitaa sittenkin optimismi vallata mieltä. Johdonmukainen pessimisti kun ajautuu aina vihoviimeiseen ilonpitoon.

      2. tommimelender
        3.11.2015, 08:17

        En nähnyt ohjelmaa, mutta kuvauksesi perusteella pystyn suunnilleen hahmottamaan, mitä siinä puhuttiin: “Kasvua luodaan vain tiukalla menokurilla ja kipeillä rakenneuudistuksilla.”

      3. Tietenkin taloustieteilijöiltäkin saa mitä tilaa, eli joku toinen olisi voinut vastata ja kertoa toisinkin Motissa. Yksi juttu on se että onko todella laaja julkinen sektori hyvä missään oloissa, siis silloinkaan kun kasvua ja verotuottoa riittää. Vähemmän valtiota, enemmän omia ratkaisuja voisi olla ihan hyvä, tai en oikein tiedä. Monissa kapean julkisen sektorin maissa menee kuitenkin hyvin ilman julkistakin rahoitusta ja valtion joka asiassa vaikuttamista. Ne kyllä on kai poikkeuksia ja Aasiassa. Euroopallehan ei käsittääkseni ole sitä mannaa enää luvassa. Mulle kyllä henkilökohtaisesti kunnollinen ja riittävä julkinen sektori köyhänä ja tulevana kipeänä passaa oikein hyvin turvaverkkona (ja suon sen tietenkin muillekin).

        Tuohon uutuuskirjoihin sitten, että mulla varmaan 90 prossaa luetusta ei ole uutukaisia, keskimäärin ehkä luen eniten 60 -80 -luvulla kirjoitettuja, eli oma lukutottomus ei etsi varsinaisesti ajan hermolla olemista. Ja luen kirjoja usein uusiksikin. Tänä syksynä on kyllä pari uutta jotka on luettava.

  2. Tommi Uschanov
    3.11.2015, 17:30

    Kiitos tästä arviosta.

    Jäin miettimään vain yhtä asiaa, mutta sitä mietinkin sitten yön yli. Eli tuota mainintaa “helpoista saaliista”. Olen itsekin koko pienen ikäni luokitellut saaliita enemmän ja vähemmän helppoihin. Mutta juuri tämän uuden kirjani kirjoittamisen myötä sain tähän liittyvän uuden ajatuksen (joka ei päätynyt näillä sanoilla ilmaistuna kirjaan): ehkä erilaisten epämiellyttävien asioiden ajaminen onnistuu usein niin hyvin juuri siksi, että niiden ajajia pidetään liian helppoina saaliina – tai heidän saalistamistaan vältetään peläten syytöksiä liian helppojen saaliiden saalistamisesta.

    Ottaakseni kirjan omasta aihepiiristä esimerkin, jos sivistyneistön saumaton konsensus ei olisi vuonna 1964 pitänyt Barry Goldwateria ns. helppona saaliina, asiat olisivat saattaneet mennä toisin. En voi olla pohtimatta samalla sitäkään, onko nykyhetkessä esimerkiksi Donald Trumpin presidenttikampanjalle samalla tavoin etua siitä, että hän on – kuten Goldwater aikoinaan – niin helpon saaliin maineessa, että menee oikeastaan ulos koko “vaikea saalis” – “helppo saalis” -akselilta…

    1. tommimelender
      3.11.2015, 18:06

      Kiitokset kommentista ja tärkeästä huomiosta.

      Ei tietenkään “helppoja saaliita” pidä laskea kuin koira veräjästä. Se, että virheellisten väittämien annetaan olla ampumatta niitä alas, saattaa hyvinkin johtaa niiden odottamattomaan vaikutusvallan kasvuun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *