Kaksi kirjaa, kaksi vastaanottoa

Kirjallisuuden vastaanotto on lukijoiden, kriitikoiden ja journalistien hommaa. Tästä näkökulmasta katsottuna kirjan syntymä on kirjailijan kuolema. Tuskin voi kirjailija käyttää aikaansa turhempaan kuin vastakritiikkien laatimiseen. Toki sellaiset voivat joskus olla paikallaan, mutta useimmiten eivät.

Parhaiten kirjailija tekee, kun unohtaa maailman kohinan ja ryhtyy luonnostelemaan uutta teosta heti kun on saanut edellisen valmiiksi.

Ammatillisesta mielenkiinnosta olen tänä syksynä seurannut kahden teoksen vastaanottoa, Antti Arnkilin Lauantaiesseiden ja Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Arnkilin kohdalla seuraamisen halu johtuu siitä että essee on minulle sydämen asia ja toivon hyvien esseekokoelmien saavan ansaitsemansa huomion. Valtosta aloin pitää silmällä, kun hänen kirjansa nousi suuresta tuntemattomuudesta ensin Finlandia-ehdokkaaksi ja sitten Finlandia-voittajaksi.

Lauantaiesseet ei voittanut palkintoja, mutta sai sitäkin enemmän suitsutusta niin kritiikeissä kuin sosiaalisessa mediassa. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, että Arnkil on kirjoittanut paskan kirjan. Eipä ole kukaan tainnut moittia edes keskinkertaiseksi.

Silmiinpistävin piirre Lauantaiesseiden vastaanotossa on ollut eronteko Arnkilin ja “poleemisten suomalaisten nykyesseistien” välillä.

Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi löysi Lauantaiesseistä “lämpöä”, “rakastavaa eläytymistä” ja “perihumanistisia lähtökohtia”. Kiiltomadossa Taika Martikainen sanoo, että Arnkilin teksteissä “mikään ei ärsytä tai herätä vastarintaa” vaan “niiden maailmassa on hyvä olla”.

Suuria yleiskatsauksia rakastava Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi summaa blogissaan Lauantaiesseiden annin näin: “Arnkilin esseet eivät ole poleemisia eivätkä osallistu asiaproosa-asemasodankäyntiin. Sen sijaan esseistä huokuu pop-kulttuurin nuoruudessaan omaksuneen kirjallisen ihmisen kulttuurikäsitys ja aikuistuva antinihilismi.”

Samatyyppiset huomiot, luonnehdinnat ja analyysit siis toistuvat Lauantaiesseiden vastaanotossa. Syntyy vahva vaikutelma, että Arnkilistä on tullut (tai tehty) suomalaisen esseistiikan virallinen mukava mies. Se herättää kysymyksiä; onko Lauantaiesseissä mahdollisesti mennyt jotain ohi? Ovatko sen tekstit todellakin niin yksihahmotteisia kuin vastaanoton perusteella voi lukea? Olisiko niistä mahdollista nostaa esiin muitakin näkökulmia kuin perihumanismia ja antinihilismiä?


Ja ennen kaikkea: mistä tämä innokkuus korostaa sitä millainen loistava poikkeus Arnkil on “asiaproosa-asemasodankäynnin” keskellä? 


Mielestäni kotimaisesta esseistiikasta varsin pieni osa on kärkevää tai sotaisaa. Paljon pitemmän listan saisi sellaisista asiaproosan taitajista, joista ensimmäinen mieleen tuleva määre on jokin muu kuin “poleeminen”.


Ennen kuin joku ehtii älähtää, myönnän itsekin kommentoineeni Arnkilin tekstejä siteeraamieni kriitikoiden tapaan. Parnasson arviossa totesin, että Arnkililla on “taito kirjoittaa ärsyttämättä”. En kuitenkaan tarkoittanut sitä pelkästään kehuksi, vaikka Lauantaiesseet oli ja on minulle kaikin puolin mieluinen kirja.


Voisin kuvitella, etten itse esseistinä olisi mielissäni jos minut leimattaisiin kerta toisensa jälkeen ihanan lämpöiseksi kirjoittajaksi. Samanlainen taakka siitä voi tulla kuin kärkkään poleemikon maineesta. Totalisoivien tulkintojen vaara on ilmeinen aina kun kirjailija määritellään lopullisen tuntuisesti konsensuskuoron toimesta.


Entäpä Valtonen?


He eivät tiedä mitä tekevät ei kustantajan ennakkolaskelmissa ollut bestseller. Sen realistinen myyntiodotus liikkui jossain 500-1000 välillä. Nyt romaania on painettu satatuhatta kappaletta. Näin voi käydä maassa, jonka kirjallista elämää dominoi yksi ainoa kirjallisuuspalkinto ja jossa melkein kaikki ostavat läheisilleen saman kirjan joululahjaksi.


Luin Valtosen romaanin samoihin aikoihin kun se aloitti lentonsa suuren yleisön tietoisuuteen. Helsingin Sanomat julkaisi kritiikkinsä päivää ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistusta. Siinä vaiheessa toimituksessa kaiken järjen mukaan tiedettiin jo ehdokkaiden nimet ja Valtosen arvio oli kiire saada lehteen ennen suuria uutisia.


Jukka Petäjän arvostelu summasi varsin hyvin He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin herättämän innostuksen. Siinä on suuria aikalaisteemoja ja ison kirjan tuntu eikä se muistuta perinteistä kotimaista romaania. Sivumennen sanottuna en saata ymmärtää, miksi epäsuomalaisuus olisi jotenkin ansiokasta, kysehän kuitenkin on kotimaisesta kirjallisuudesta. 


Finlandia-palkinnon jälkeen on odotetusti alkanut ilmaantua soraääniä. Aivan kaikki lukijat, varsinkaan kirjallisuuden ammattilaiset, eivät ole palkintodiktaattori Anne Brunilan kanssa samaa mieltä Valtosen romaanista “tajunnanräjäyttävänä” lukukokemuksena. Hufvudstadsbladetin kriitikko Pia Ingström moitti kirjaa sanataiteellisten ansioiden puuttumisesta: kieli muistuttaa suomeksi kirjoitettua englantia eikä henkilökuvaus vakuuta psykologisella syvyydellään.


Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt samantyyppisiä arvioita, jos toki myös paljon hehkutusta. Selvästikin Valtosen romaani jakaa mielipiteet, eikä muuta sovi odottaakaan kirjalta, jolla on runsaasti lukijoita.


Oman lisänsä keskusteluun tuo Finlandia-palkinto. Kovapintaisinkaan lukija tuskin voi arvioida Valtosen romaani
a miettimättä, onko se seppelöintinsä ansainnut. Mieleeni tulee historian ensimmäisen Finlandia-voittajan Erno Paasilinnan essee “Finlandia-vuoden elämäkerta.” Paasilinna havaitsi, että suurpalkinto teki Yksinäisyys ja uhma -kirjasta kuin taikaiskusta
 joidenkin mielestä lähes kelvottoman.


Jo helmikuun puolella toteutuu ennustamani mielipiteenmuutos. Kaikessa Finlandia-kirjoittelussa alkaa nyt laskun maksamisen aika, ensihurma on mennyt ohi, Finlandiasta tulee rasitus, se merkitsee kielteistä leimaa. Alan väsyä kuulemaan siitä, mutta vaikka itse pidän suuni kiinni minua muistutetaan siitä yhä pilkallisemmin sävyin. Itse kirja tulee huonommaksi ja huonommaksi.


Oman mielipiteeni Valtosen romaanista kirjoitin Don DeLillon Valkoista kohinaa käsitelleessä blogimerkinnässä vähän ennen kuin luin Pia Ingströmin tuomion Hufvudstadsbladetista. Olin samoilla linjoilla siinä, että He eivät tiedä mitä tekevät on kielellisesti hieman köykäinen ja totesin sen maistuvan lauseiden tasolla käännösproosalta. En kuitenkaan kiistänyt enkä kiistä romaanin muita ansiota, ei se ole huono kirja saati kelvoton, kuten jyrkimmät arvioitsijat sosiaalisessa mediassa ovat julistaneet. Millään muotoa ei sen palkitseminen ollut vääryys.

PS.

Sosiaalinen media on arvaamaton paikka. Huomasin, että kääntäjät olivat ottaneet nokkiinsa käännösproosavertauksesta. En todellakaan osannut ennakoida sellaista eikä tarkoitukseni ollut rakentaa dikotomiaa hyvää kieltä edustavan kotimaisen kirjallisuuden ja huonoa kieltä edustavan käännöskirjallisuuden välillä. Parhaissa käännöskirjoissa on erinomaista suomea vailla anglismeja tai sumeita ja kankeita lauserakenteita. Tarkoitin samaa kuin Ingström eli kieltä, joka vaikuttaa suomeksi kirjoitetulta englannilta, ikään kuin puutteellisesti viimeistellyltä käännökseltä.

Kommentit (20)
  1. Heh, Arnkilia lukematta samaa mieltä että puhtaasti ärsyttämättä kirjoittaminen ei ole asiaproosassa kehu (vaikkei nyt haukuistakaan pahimpia, eikä ärsyttävyys-ärsyttämättömyys-jaottelu ole myöskään yksi yhteen negatiivisuus-positiivisuus-jaon kanssa).
    Ja just kun pääsin vastustamasta Markku Envallin yhtä esseetä (Envall menee aika ajoin metsään niin että ryskyy mutta olen minä silloinkin niitä mietteitä ilokseni lukenut).

    Mutta vaikka määrällisesti ja laadullisesti nykyinen suomalainen essee olisikin suurimmaksi osaksi aika epäpoleemista, niin sanoisin kuitenkin että essee lajityyppinä on viime vuodet personoitunut vahvasti tiettyihin poleemisiin henkilöihin eli Arnkilin kuulumattomuus tähän ryhmään lienee puolustettavissa, siinä määrin kuin kirjallisuuslajien personoiminen ylipäätään on puolustettavissa.

  2. Tommi Melender
    20.12.2014, 20:40

    Suomalaista esseetä on personoitu joihinkin poleemisiin hahmoihin, sitä ei voi kiistää. Jotenkin odottaisin, että kritiikeissä ei tyydyttäisi kierrättämään yleistyneitä puhetapoja ja vahvistamaan niitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *