Kirjallisuus ja elämän pelastaminen

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa David Shieldsin uudesta kirjasta How Literature Saved My Life, mutta ei ole huvittanut. Elän taas vaihteeksi aikoja, jolloin kaikenlainen kirjoittaminen tuntuu vastenmieliseltä.

Tämä Lauri Sihvosen merkintä Shieldsistä sai minut vääntäytymään tietokoneen ääreen.

Sihvosta ärsyttää Shieldsin “omahyväisyys” ja “itsekorostus”. Ymmärrän, mitä hän tarkoittaa, mutta toisaalta: Shieldsin kirjalliseen ohjelmaan kuuluu peittelemätön subjektiviisuus ja henkilökohtaisuus, oman kirjoittajapersoonan esillä pitäminen. En pidä Shieldsiä sen narsistisempana kirjoittajana kuin vaikkapa Paul Austeria. Tai oikeastaan: Austerin narsismi on rasittavampaa, koska hän ulkoistaa sen teoksiinsa. Useimmat Austerin romaanit ovat kansankielellä ilmaistuna “tekotaiteellista paskaa”. Amerikkalainen kriitikko James Wood on luonnehtinut Austeria ontoksi ja kliseiseksi kertojaksi. Hänen teoksensa ovat 80-prosenttisesti silkkaa perusproosaa, mutta antaakseen itsestään kirjallisesti nokkelan vaikutelman, hän rakentaa perusproosansa päälle erilaisia “edistyksellisiä” narratiivisia kikkoja ja intertekstuaalisia kiemuroita.

Austerin kaltaiset piilonarsistit toisinaan ärsyttävät, toisinaan haukotuttavat minua. Shieldsille annan hänen itsetehostuksensa anteeksi, koska hän ei edes yritä piilotella alhaisia motiivejaan. Jos hän poseeraa, hän tekee sen täysin avoimesti.

Sihvonen mainitsee myös, kuinka häntä nyppi Shieldsin edellisessä teoksessa Reality Hunger sen tapa “määritellä dogmaattisesti” kokonaista kirjallisuuden alaa eli fiktiivistä kertomakirjallisuutta. Taaskin ymmärrän, mitä Sihvonen tarkoittaa, mutta samalla tekee mieli sanoa vastaan. Jos Hannu Raittila tai Jonathan Franzen vaativat, että “romaanit on kirjoitettava ytimensä ympärille ja kunnioittaen tämän taidemuodon perusolemusta”, harva älähtää, että millä ihmeen oikeudella Raittila tai Franzen kokee asiakseen määritellä romaanitaiteen perusolemuksen. Heitä ei moisesta “dogmaattisuudesta” laiteta tilille, koska he edustavat kertomakirjallisuuden valtavirtaa. Eli eivät uhkaa ketään. Mutta mitäpä siitä. Shields ei tekeydy uhriksi ja valita osaansa vaan niin sanotusti “jatkaa keskustelua”.

Yhtä kaikki, minun on pakko tunnustaa, ettei How Literature Saved My Life tehnyt järin suurta vaikutusta. Shields esitti teesinsä perinteisen kertomakirjallisuuden kulttuurisen relevanssin ehtymisestä vakuuttavasti Reality Hungerissa. Uusi teos ei tuo juuri mitään uutta sen paremmin ajatuksellisesti kuin elämyksellisesti, vaikka nimensä mukaisesti pyrkii olemaan henkilökohtaisempi. Minua rasittaa How Literature Saved My Lifessä ennen kaikkea se, että Shields toistelee tuttuja iskulauseitaan etenemättä niistä tekstin tasolla mihinkään. Hän jaksaa jankuttaa siitä, millainen kirjallisuus häntä puhuttelee ja millaisia kirjoja haluaa kirjoittaa, mutta ei pääse tuumasta toimeen. Tulee mieleen anekdootti, jonka Shields kertoo eräästä opiskelijastaan. Opiskelija yritti pitkään kirjoittaa romaania ja kokosi sitä varten suuret määrät erilaista aineistoa. “Se aineisto on romaanisi, usko pois”, Shields neuvoi opiskelijaa.

How Literature Saved My Lifessä Shields on pikemminkin koonnut aineiston kirjaa varten kuin kirjoittanut kirjan, mikä toki lienee hänen tarkoituksensakin. Tekstikollaaseihin perustuva kirjallinen estetiikka toimi hienosti Reality Hungerissa, mutta uuden teoksen miniesseet, muistiinpanot, anekdootit ja sitaatit eivät syvene painokkaaksi kirjalliseksi ainekseksi. Mielestäni Shieldsin olisi kannattanut valita kerronnallisempi ote ja jättää teesien naulaaminen tällä kertaa vähemmälle. Tai vaihtoehtoisesti typistää kerronnallisia jaksoja ja tehdä ohjelmallisemmin fragmentaarista tekstiainesta. Nyt ollaan häiritsevästi puolitiessä, katsotaanpa asiaa kummasta suunnasta tahansa.

Eräästä asiasta olen Sihvosen kanssa varauksetta samaa mieltä: teoksen köyhin jakso on “Fifty-five works I swear by”, jossa Shields listaa itselleen tärkeät teokset. Onkohan hän saanut idean tähän listaan William Gassilta? Jos on, niin hävetköön. Gassin essee “A Temple of Texts: Fifty Literary Pillars” on aidosti näkemyksellinen katsaus tekijälleen tärkeisiin mestariteoksiin, kun taas Shieldsin räpellys on kuin nopeasti suollettua blogitekstiä.

Kommentit (6)
  1. Lauri Sihvonen
    2.3.2013, 17:32

    Mukava huomata, että Shieldsin kirja todella herättää ristiriitaisia tunteita muissakin. Kiitos Tommi huomioista: olen otettu, että blogitekstini on pakottanut vääntäytymään näppäimistön ääreen.

    Shields on tosiaan kova korostamaan itseään. Hänen teksteissään on tiettyä pamflettihenkisyyttä ja subjektiivisuuden ilosanoman julistamista, enkä kyllä löydä ihan vastaavaa ulottuvuutta esimerkiksi Paul Austerilta.

    Auster ui ikuisesti vain omassa liemessään – esimerkiksi Austerin ja Coetzeen tuoreessa kirjeenvaihtoteoksessa hän on syvästi tuohtunut James Woodin Shallow Graves -tekstistä New Yorkerissä; siinähän Wood silpoo sujuvasti koko Austerin tuotannon. Mutta en siitä huolimatta oikein näe, että Austerin pyöriminen samoissa brooklyniläisissä sattumissa olisi narsismia sinänsä. Toki tietty yleisön kosiskelu sitä voi olla.

    Mitä taas tulee Raittilan ja Franzenin määrityksiin romaanitaiteen olemuksesta, olet tavallaan oikeassa. Hehän ovat popularisoinnin sanansaattajia, massat ovat jo implisiittisesti heidän puolellaan. Shield tosiaan ihan oikeasti jatkaa keskustelua, lyö pöytään avoimia teesejä ja tuo lähtökohtansa häpeilemättä julki.

    Kaikkineen How Literature Saved My Life on oikeastaan vain Reality Hungerin uudelleenlämmitys. Lisää poseerausta, lisää toistoa. Mutta provosoinnin Shields osaa, siitä ei pääse mihinkään. Sen häiriön ja ärsyttävyyden takia nämä kirjat on ollut pakko lukea.

  2. Tommi Melender
    2.3.2013, 18:39

    “Shields on tosiaan kova korostamaan itseään. Hänen teksteissään on tiettyä pamflettihenkisyyttä ja subjektiivisuuden ilosanoman julistamista, enkä kyllä löydä ihan vastaavaa ulottuvuutta esimerkiksi Paul Austerilta.”

    Kuten sanoin Auster ulkoistaa narsisminsa. Eli sen ilmenemismuodot ovat ihan toisenlaiset kuin Shieldsillä.

    Lukijana minä koen hänen kirjalliset pelinsä tärkeilynä ja itsetehostuksena. Poseerauksena. Yrityksenä tekeytyä suureksi kirjalliseksi innovaattoriksi ja tehdä vaikutus lukijaan.

    Täytyy toki myöntää, että jos kokisin Austerin kirjalliset jutut kiinnostavammiksi, tuskin minua hänen narsisminsa häiritsisi. Kaikki kirjailijathan ovat jonkinasteisia narsisteja; tuskin muuten kirjoittaisivat ja julkaisisivat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *