Kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston

Created with Nokia Smart Cam

”Voi sentään! Oletko lukenut nämä kaikki?” Useimmat ihmiset huudahtavat näin astuessaan Umberto Econ kotiin. Eikä ihme, onhan Ecolla valtava, kymmenistä tuhansista niteistä koostuva yksityiskirjasto. Isännällä on kuulemma tapana vastata vierailleen piikikkäästi. ”Ehei, tässä ovat näkyvillä vain ne kirjat, jotka ajattelin lukea tulevan viikonvaihteen aikana.”

Vannoutuneet bibliofiilit ymmärtävät Econ piikittelynhalun. Kirjat eivät ole esillä siksi, että vierailijat tajuaisivat tulleensa sivistyneen miehen kotiin. Ne ovat esillä, koska Eco tarvitsee niitä – ja varmaan rakastaakin ainakin osaa niistä.

Nassim Nicholas Taleb on huomauttanut, että jättimäinen kirjasto ei ole Ecolle itsetehostuksen vaan maailman tutkimisen ja ymmärtämisen väline. Erityisen arvokkaita ovat ne kirjat, joita hän ei ole ehtinyt vielä lukea. Niihin varastoitunut tiedon ja sivistyksen pääoma rikastuttaa häntä entisestään.

”Mitä enemmän tiedät, sitä suuremmaksi kasvaa lukemattomien kirjojen määrä hyllyssäsi. Kutsukaamme tällaisia kirjoja antikirjastoksi”, Taleb tiivistää.

Jokainen paljon lukeva tunnistaa tämän ajatuksen. Tietokirjallisuuden lisäksi se pätee myös kaunokirjallisuuteen.

Kun tutustuu uuteen kiinnostavaan tekijään, tulee samalla johdatetuksi myös toisten kiinnostavien jäljille. Milan Kunderan kautta voi löytää Herman Brochin ja Witold Gombrowiczin tai David Foster Wallacen kautta George Saundersin ja Donald Antrimin.

Jokainen kirjailija on osa rihmastoa, joka yhdistää hänet satoihin tai tuhansiin muihin kirjailijoihin, eläviin ja kuolleisiin. Tuota rihmastoa kutsutaan arkisemmin maailmankirjallisuudeksi.

Kirjallisuus on vaikutuksen alaiseksi tulemista, toisille ihmistietoisuuksille altistumista. Gustave Flaubert sanoi, että täytyy lukea tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Sama mekaniikka toimii myös lukemisessa. Päästyäni yhden kirjan loppuun minulla on viisi muuta kirjaa odottamassa ja niiden viiden jälkeen viisikymmentä.

Lukemattomat kirjat ovat elämän merkki. Viimeistä nidettä myöten läpiluettu kirjasto olisi kauhistus. Siksi jokainen kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston.

 

***

 

Harva pystyy hankkimaan niin suurta kirjastoa kuin Umberto Eco. Useimmat tuskin sellaista edes haluaisivat. Fredrik Suuri väitti, että yhdelle ihmiselle riittää parikymmentä kirjaa.

Minä olen kotoisin keskiluokkaisesta kodista, jossa vanhemmat katsoivat enemmän televisiota kuin lukivat kirjoja. Silti meillä oli olohuoneen yhden seinän peittävä kirjahylly, enimmäkseen kotimaisista klassikoista ja ulkomaisista bestsellereistä koostuva. Opin luontaisesti arvostamaan kirjoja, vaikka en viitsinyt niitä lukea. Ihmettelin koteja, joista puuttui kirjahylly.

Sivistysmaihin verrattuna Suomessa on nuori kirjakieli ja kirjallinen kulttuuri. Ei tarvitse palata montakaan sukupolvea taaksepäin, kun ainoa kirja oli Raamattu. Sitä luettiin hartaasti. Ehkä tämä niukkuuden muisto selittää sen, että myöhemmin muihinkin kirjoihin, jopa romaaneihin, suhtauduttiin kunnioittavasti. Kirjallista kulttuuria puolustavat lobbarit puhuvat Suomessa edelleen varsin hartaalla nuotilla.

Toisaalta samaan aikaan erilaiset muodin ja lifestylen suunnannäyttäjät uskaltavat jo suhtautua kirjoihin avoimen halveksivasti. Kirjahylly ei ole enää trendikkään kodin sisustuselementti. Se näyttää groteskilta ja kerää pölyä. Pitää olla raikkautta, ilmavuutta, avaruutta, eli kaikkia niitä elementtejä, joista positiivisen kestohymy naamalla kulkevan ihmisen maailmankuva muodostuu.

Tervehdin tätä kehitystä riemulla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos näytän dynaamisten aikalaisteni silmissä nololta tyypiltä, joka elää menneisyydestä naaratun hylkytavaran eli kirjojen keskellä.

En ole koskaan tullut laskeneeksi, montako kirjaa minulla on. Määrä liikkunee parintuhannen tienoilla. Hiljattain edesmennyt Veijo Meri kertoi esseessään ”Kirjat” omistavansa juuri sen verran kirjoja. Sen isommaksi hän ei halunnut kirjastoaan päästää.

Kesämökissä minulla on 200 kirjan tehokirjasto, johon mahtuu kaikki tärkeä ja kolmisenkymmentä roskakirjaa, joiden lukeminen on kuin rypisi lämpimässä ja puhtaassa mutavellissä jonkun tuhman naisen kanssa.

Meri ei tarkenna, mitä hän roskakirjoilla tarkoittaa, mutta luullakseni dekkareita ja muita viihdekirjoja. Hän kuului siihen sukupolveen, joka saattoi luontevasti puhua roskakirjoista. Minä taas olen postmodernin käänteen jälkeinen kirjailija ja joudun varomaan sanojani. Nykymaailmassa korkean ja matalan raja on hämärtynyt tai hämärretty ja kaanoniin vetoajat nähdään vallantäyteisinä elitisteinä. Olen joskus hätkähtänyt tavatessani vanhempia kirjailijakollegoja, jotka Meren tavoin luonnehtivat viihdekirjoja täysin siekailematta roskaksi. Selkäydinreaktioni sanoo, ettei moinen puhe ole poliittisesti korrektia.

Epäilemättä minunkin kirjastostani löytyy sellaista, mikä täyttää Meren kriteeristöllä roskakirjallisuuden tunnusmerkit. Kenenpä ei. Tykkään lukea tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen terrorismin maailmaan sijoittuvia trillereitä. Itse asiassa soisin pitäväni niistä enemmänkin, mutta minulla on niiden kanssa samanlainen ongelma kuin viskinjuonnin kanssa. Nautin viskipaukun tekemisestä ja etukäteisfiilistelystä, itse juomisesta en niinkään. Samoin ajatus vetävän trillerin lukemisesta kutkuttaa enemmän kuin itse lukeminen.

Tosiasiallista ajanvietekirjallisuutta minulle edustavat poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin pureutuvat pamfletin suuntaan liippaavat tietokirjat. Tony Judtin esseemäiset teokset takaavat nautinnollisen lukutuokion koska tahansa. Ahmin niitä kuin Tobleronea.

 

***

 

Mihin Veijo Meri mahtoi asetella roskakirjansa? Varmaankin takariviin, jos hänellä oli hyllyissään kirjoja useammassa rivissä. Sieluni silmin näen Maigretit piilossa venäläisten klassikkojen takana.

Meren mielestä kirjahyllyn piti kuvastaa kulloistakin mielentilaa. Se taas edellytti isoja tai pieniä muutoksia päivittäin. Moista voisi pitää outona suhtautumisena vannoutuneelta kirjallisuusmieheltä. Useimmille lukutoukille kirjahyllyn järjestys edustaa pysyvämpää heijastumaa identiteetistä ja maailmankuvasta. Tapasin kerran miehen, joka kertoi 70-lukulaisen radikalisminsa koulimana sijoittavansa liian porvarillisina pitämänsä kirjailijat etäälle kirjahyllynsä paraatipaikoilta tai kokonaan piiloon.

Mutta Meri ei ollut dogmaatiikko, ei kirjailijana eikä ymmärtääkseni ihmisenä. Eräässä haastattelussa hän sanoi pyrkineensä pitämään egonsa mahdollisimman pienenä. Se on kunnioitettava pyrkimys kirjailijalta, koska kirjailijoiden ammattitauteihin kuuluu vähintään orastava narsismihäiriö. Eräs tapa pitää ego siedettävissä mitoissa, on pitää ajatus vireänä ja leikkisänä. Silloin ei pääse syntymään henkisesti tuhoisia fiksaatioita. Voin kuvitella, että Merelle kirjahyllyn järjestely oli tämän periaatteen toteuttamista käytännössä.

Muutoksilla siirrän arvostusta kohteesta toiseen, korotan ja alennan. Joskus tuomitsen ja siirrän kokonaan pois näkyvistä syyllisen. Joskus historia ottaa ylivallan ja syrjäyttää fiktion, toisella kertaa lyriikka proosan, jonkin kerran draama kiilaa väliin ja alkaa levittäytyä.

Minulla on osa kirjahyllyistä olohuoneessa ja osa työhuoneessa. Olohuoneeseen olen sijoittanut kuolleiden tai sammuneiden kirjailijoiden teokset. Sammuneilla tarkoitan sellaisia, joilta ei enää tule uusia (Philip Roth) tai joilta en enää odota uusia (Hannu Salama). Jostain syystä olohuoneen kirjahyllyt ovat ahkerammassa käytössä kesäisin kuin talvisin. Talvi ei ole minulle kuolleiden kirjailijoiden aikaa. Jostainhan se valo pitää pimeän keskelle saada. Miksei sitten elävistä, yhä sykkivistä kirjailijoista.

Ennen asettelin kirjat aakkosjärjestykseen tekijän nimen perusteella, mutta luovuin käytännöstä, kun toissa talvena jouduin lattiaremontin takia purkamaan väliaikaisesti kaikki kirjahyllyt. Lattiaremontin valmistuttua en jaksanut aakkostaa kirjoja, vaan sijoittelin ne hyllyihin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti.

Kuluneiden puolentoista vuoden aikana olen sisäistänyt kirjojen järjestyksen niin, ettei se enää tunnu sattumanvaraiselta, vaan jonkinlaisen luovan kaaoksen lopputulokselta. En tietoisesti laittanut esimerkiksi amerikkalaisia ja ranskalaisia prosaisteja samaan hyllyyn. Ne vain solahtivat sinne. Enää en voisi ajatella niitä erilleen toisistaan. Niiden kuuluu olla juuri siellä, missä ne ovat, toistensa seurassa. Mitään järjellistä syytä siihen ei tietenkään ole.

Fyysisen kirjastoni kasvua on hillinnyt se, että olen ryhtynyt ostamaan myös sähkökirjoja. Pidän niitä siunauksellisena keksintönä, vaikka minulta kesti pitkään hyväksyä ajatus kirjasta, joka ei ole esine vaan pelkkä tekstitiedosto. Ostoissani hahmottuu selvä hierakia. Tärkeimmät kirjat haluan fyysisessä muodossa hyllyilleni, mutta vähemmän tärkeät otan mieluusti aineettomina, jotta ne eivät vie niukaksi käyvää tilaa.

Veijo Meri pohti esseessään, mitkä kirjat ottaisi mukaansa, jos tulisi tiukka paikka ja saisi ottaa vain kapsäkillisen. Samaa ajatusleikkiä olen harrastanut joskus minäkin. Merelle välttämättömät kirjailijat olivat kaikki miehiä, mikä ei sinänsä yllätä:

…listassa olisivat Hemingway, Faulkner, Haanpää, Haavikko, Hyry, Tšehov, Gogol, Chandler ja japanilaisista Natsume Soseki. Kaikki Chandlerit ja englanniksi käännetyt Natsume Sosekit minulla on, Chandlerit myös mökillä. Villonia luen ja kääntelen jatkuvasti.

Mitä minä haalisin kapsäkkiini? Jos saisi ottaa vain kaunokirjallisuutta, mukaan pitäisi saada ainakin Ashberyn, Brodskyn, Haavikon, Turkan, Mannerin ja Forsströmin runot, Montaignen, Ozickin, Sontagin, Kunderan, Meren ja Calasson esseet, Flaubertin kirjeet, Gombrowiczin päiväkirjat, Cioranin aforismit, Barthelmen ja Lydia Davisin novellit, Célineä, Strindbergiä, Nervalia, Rabelais’ta, Bernhardia, Beckettiä, Durasia, Handkea, DeLilloa, Malapartea, Pynchonia, Pereciä, Byattia ja Markku Lahtelan Hallitsija, ja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, ja Jouko Turkan Aiheita, ja Martin Amisin Money, ja David Foster Wallacen Infinite Jest

Oi voi, kapsäkki taitaisi revetä.

Kommentit (19)
  1. Tämä oli erinomainen teksti, kiitos! Monet ihmiset ja etenkin kirjabloggarit siunailevat sitä, että heillä on lukemattomia lukemattomia kirjoja, aivan kuin maailman kirjoja saisi lukemalla luetuksi :). Usein myös todetaan, että ei osteta lisää kirjoja kun kotona on jo niin paljon lukemattomia. Mielestäni ihan väärä asenne. Itse taas ostan surutta paljon sellaisia kiinnostavia kirjoja, joista tiedän jo etukäteen, etten ehdi niihin vuosiin kunnolla tutustumaan (korkeintaan selata esim. kuvat lävitse). Suurin osa niistä on alennusmyynti- tai divarilöytöjä ja hankin se osaksi myös sen vuoksi, että toista tilaisuutta ostamiseen ei todennäköisesti tule. Sitten ei jää harmittamaan, se miksi en sitä tai tätä viidellä eurolla kantanut kotiin. Kaikista kirjoista jää jokin muistijälki alitajuntaan ja olen töissäni kyennyt hyödyntämään juuri tällaisia satunnaisia hankintoja — siinä on aina löytämisen iloa mukana!

  2. Hhhmm..enpä tiedä, miten niistä lukematta jääneistä kirjoista mitään siirtyisi mihinkään, kun harvoin näyttää siirtyvän myöskään luetuista. Viittaan tällä kantaani, että kovin usein monien paljonkin lukeneiden ihmisten käsitykset eivät juuri eroa siitä, mitä ihmiset keskimäärin ajattelevat. (No, tämä tietysti sisältää minulta ennakko-oletuksen että kirjallisuudella olisi enemmän annettavaa kuin sunnuntain hesarilla). Eri asia on jos ajattelee kirjallisuutta jonakin postimerkkeilynä. Silloin tarvitaan määrää sekä laatua, ja pelkkä omistaminen riittää. Oma kirjastoni ei ole juurikaan kertynyt koska olen antanut pois kirjoja, vienyt rahapulassa Ikea-kassilla divariin, jättänyt raitsikan penkille (näin koska osa luetusta ei jätä lyhytkestoistakaan jälkeä) ja, ihan totta, heittänyt useita kappaleita roskiin silloin kun olen vakuuttunut ettei kirjaa kannata jättää kenenkään muidenkaan käsiin. Luen edelleen itseni vuoksi, en siksi, että saisin tietää onko kirja mielestäni hyvä vai huono. On ihan tavallista että taitavasti tehty, rakennettu, kirjoitettu, loppuun saakka pohdittu, ihan varmasti hyvä kirja, ei jätä mitään. Sellaista en halua olohuoneeseeni. Toisaalta taas esim. joku Beckettin ranskankielen harjoitelma, Rinnekankaan romaani tai Pellisen taas uusi ntamo voi olla aivan mahtava. Sellaisen haluan.
    Blogistin kapsäkistä löytyi kuitenkin useita omia suosikkejani: Peter, August, Matti, Thomas, Paavo, mm.
    ( Pulkkisen neljän kirjan koko tuotanto on oma mikrouniversumi, jonka soisin nousevan lukijoiden keskuudessa uudelleen esiin. Unelmien kirjapiiri-idea: Pulkkisen tuotanto. Kun sen ensimmäisen, valeasultaan maalaisromaanin idean tajuaa, seuraa siitä kaikki muukin…)
    Mutta totta kai, lähtökohtaisesti iso laadukas oma kirjasto olisi hieno homma, jos sellaiseen kenellä vain on resursseja. Merkittävän kirjan sisältö siirtyy varmasti päähän elämään omaa elämäänsä aina ja väistämättä. Eri asia on muutaako se sitten miestä ja mihin suuntaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *