Matka loppujen maailmaan

Antiaikalainen heräilee pitkähköstä horroksesta. Horros johtui siitä, että kirjoitin viime kevään ja kesän kahta kirjaa palkkatöideni lomassa.

Näppäimistön naputtelun tuloksena ovat ilmestyneet tänä syksynä romaanini Rautakausi ja esseeteos Maailmojen loput, kirjoituksia romaanitaiteesta. Jälkimmäisen kirjoitin yhteistyössä kollegani Sinikka Vuolan kanssa.

Maailmojen loput tutkii romaanien lopetuksia. Varsinaiset pohdinnat esitämme neljään lukuun jakautuvassa vuoropuhelussamme. Kirjan toisen puoliskon muodostaa 30 pienoisesseetä kotimaisista ja ulkomaisista romaaneista – 15 minulta ja 15 Sinikalta. Ne ovat tapauskertomuksia, joissa kontekstualisoimme kyseiset romaanit ja peilaamme niiden lopetuksia teoksen kokonaishahmoa vasten.

Monet kirjat lähtevät liikkeelle alkukuvasta. Se voi olla näkymä, tilanne, ajatus tai ongelma, joka pitää kirjailijaa otteessaan niin, ettei hän pääse siitä vapaaksi ennen kuin luo sen ympärille kokonaisen maailman, kaunokirjallisen teoksen.

Maailmojen loppujen alkukuva on elokuinen automatka kaksi vuotta sitten. Olimme Sinikan kanssa menossa Sysmään esiintymään ja keskustelimme tien päällä siitä, miksi niin monet romaanit hiipuvat loppua kohti ja miksi sykähdyttävien lopetusten kirjoittaminen on vaikeaa.

Päätimme jatkaa vuoropuhelua sähköpostin välityksellä. Maailmojen lopuissa puheenvuoromme ovat siinä järjestyksessä kuin ne alun perin kirjoitimme.

Esseemuotoisen vuoropuhelun käyminen oli kiehtova kokemus, ”sarja jatkuvia yllätyksiä”, kuten Sinikka ilmaisee asian kirjassa. Emme tienneet, mitä toinen kirjoittaa seuraavaksi, emme myöskään sitä, mihin viimeisillä sivuilla päädymme toisiaan leikkaavien ajatustemme pyörteessä.

Matkasta loppujen maailmaan tuli tutkimusretki, jonka aikana opimme uutta niin itsestämme ja toisistamme lukijoina ja kirjoittajina kuin lukemisesta ja kirjoittamisesta ylipäänsä.

Parasta kaunokirjallisessa esseessä on vapaamuotoisuus. Esseisti saa välillä eksyä aiheestaan, se on jopa suotavaa, koska eksymällä voi löytää sellaista, mikä jäisi pimentoon ennalta päätettyjä reittejä kulkemalla. Kun mukana on toinen kirjoittaja – kanssaeksyjä – merkityiltä poluilta poikkeaminen on kaksin verroin jännittävää.

Maailmojen loput ei tarjoa totuuksia, vaan näkökulmia. Kaunokirjalliset esseet eivät ylipäänsä sisällä ”yhteenveto ja johtopäätökset” -osioita, koska pohdinta ei johda valmiisiin vastauksiin, vaan pohdinta itsessään on vastaus.

Emme siis esitä suuria teorioita onnistuneiden ja epäonnistuneiden romaaninlopetusten syistä, vaan tarjoamme pikemminkin ehdotuksia tai hypoteeseja, joiden kanssa lukijat voivat väitellä ja kiistellä, ehkä nyökytelläkin, kirjaa lukiessaan.

Lukijan ja lukemisen rooli nousee Maailmojen lopuissa tärkeälle sijalle, koska lukija on romaanin toinen tekijä ja kirjoittaminen yksi lukemisen muoto.

Hyvää kirjaa on mahdoton lukea loppuun, koska se uusintaa itsensä jokaisella lukukerralla.

Näin lukijana olemista pohtii Maailmojen lopuissa Sinikka:

Kuten tiedämme, kirjoittaminen ja lukeminen ovat saman asian eri puolet. Kumpikin on aina ollut minulle paitsi älyllinen myös aistillinen ja kehollinen kokemus. Toisinaan näen ja jopa koen ruumiillisesti, miten kirjoittaja on aivan konkreettisesti kirjoittanut ne rivit, joita olen paraikaa lukemassa. Lukemistapahtuman prosessissa olen yhtäkkiä tietoinen kirjoittajan valinnoista. Sieluni käsittää sielun, joka nuo valinnat teki eli tekstin kirjoittajan (tai mahdollisesti hänen taitavan kustannustoimittajansa). Noina hetkinä taiteellinen vaistoni erittelee ja osoittaa minulle kuin salaman valaisemana, minkä vaihtoehtojen välillä kirjoittaja todennäköisesti on epäröinyt, ja olen hetken paitsi toisen ihmisen mielessä myös hänen kehossaan.

Tämä on lukijan samastumista ja tekijänä olemista siten kuin minä sen äärimuodossa koen, eikä sillä ole mitään tekemistä täysin keksityn romaanihenkilön (surullisiin, jännittäviin, hassunkurisiin) kokemuksiin samastumisen kanssa. Parhaimmillaan lukiessani olen siis itsessäni ja itseni ulkopuolella: olen minä ja ei-minä.

Ja näin sitä pohdin minä:

Oma suhteeni fetissikirjoihini on kompleksinen ja sisältää muunkinlaisia tuntemuksia kuin ihailun tai fanittamisen. Vaikka rakastan fetissikirjojani, ne ovat minulle välillä hankalia ja minä niille. Kun luen niitä uudestaan, käyn läpi samanlaisia vaiheita kuin kirjojen kanssa ylipäänsä. Ne koettelevat minua ja minä koettelen niitä. Ne epäilevät minua ja minä epäilen niitä. Ne väittävät minulle vastaan ja minä väitän niille. Omaa lukemistani värittävät kirjan alussa epäily ja uteliaisuus. Yritän saada teoksesta otteen, hahmottaa sen poetiikkaa, maailmankuvaa, elämännäkemystä. Jos tämän tunnusteluvaiheen aikana epäily voittaa uteliaisuuden, kiinnostukseni hiipuu. Tulee kiusaus jättää kirja kesken ja etsiä parempaa luettavaa. Jos niskan päälle nousee uteliaisuus, virityn tekstin äärelle. Haluan oppia teoksesta lisää, haluan että se alkaa lukea minua samalla kun minä luen sitä. Uteliaisuuden heräämistä seuraa arvostus ja kiitollisuus, tekstin mielihyvä.