Mies, hevonen ja teksti
Pinon tuorein on Antti Tuurin Kylmien kyytimies, tämän syksyn kirjasatoa. Olen päässyt kirjan lähes loppuun, parisenkymmentä sivua on jäljellä. Mielikuvissa päällimmäisenä on se, että Tuuri kuvaa romaanissa liikuttavasti miehen suhdetta hevoseensa:
“Harjasin Proklin, hain vettä ja heinää ja juttelin hevoselle. Istuin sen luona pitkään ja annoin sen hamuta käsiäni ja poskipäitäni; hevonen hieroi turpaansa olkapäätäni vasten ja piti pientä, inisevää ääntä niin kuin varsana, ja kun tartuin sen harjaan ja ravistelin, se nosti ylähuultaan niin, että isot hampaat näkyivät.”
Vain harva suomalainen mieskirjailija on onnistunut kuvaamaan näin hienovaraisen herkästi miehen suhdetta hevoseen, suhteesta naiseen nyt puhumattakaan.
Varsinaisten lempparikirjailijoideni kirjoja taas luen pikemminkin teksteinä kuin teoksina. Silloin ei oikeastaan haittaa, vaikka kirja pikkuisen tökkisi muodon, rakenteen tai tarinankuljetuksen tasolla. Kun proosa todella potkii, voin antaa tekstin virrata ja kuljettaa mukanaan. Silloin löydän aina jotakin sellaista, mitä en tiennyt olevan olemassakaan.
Minuun taas tuurin lause kolahtaa, nautin lukiessani hänen lauseitaan. Pinnalta Tuurin lause on yksinkertainen, pinnan alta ei. Yksinkertaisuus on muutenkin hämäävää, tuurimainen lause on tunnistettava ja sen voi ikävä kyllä bongata joiltakin nuoremmilta kirjailijoilta.
Voi sen lauseen bongata myös keskipolven kirjailijoilta.
Ei se minusta ole ikävää. Ei ainakaan siinä tapauksessa, että tuurimaisuus ei jää ainoaksi tyylivaikutelmaksi.
Jokainen kirjailija kuitenkin kirjoittaa kaiken lukemansa kirjallisuuden “päälle”. Useimmat romaanit ovat melkoisia viittausten verkostoja ja kirjallisten vaikutteiden kudelmia.
Näiden (kaikkien) yhteyksien tunnistaminen ei tietenkään ole hyvän lukukokemuksen edellytys. Itsekin paikannan todennäköisesti vain sangen pienen osan vaikkapa Jari Tervon Myyrän intertekstuaalisuudesta.