Pakoon vapaudesta

God That Failed oli nimeltään esseeteos, jonka julkaisi kuusi kirjailijaa – Louis Fischer, André Gide, Arthur Koestler, Ignazio Silone, Stephen Spender ja Richard Wright – vuonna 1949.

He kirjoittivat siitä, kuinka menettivät uskonsa kommunismiin ja hylkäsivät sen.

Lauri Hokkanen esittää samantyyppisen tilinteon teoksessaan Kenen joukoissa seisoin. Paremmasta maailmasta haaveilleena ylioppilaana hän liittyi nuortaistolaisiin ja paiski hommia Skp:n vähemmistön politrukkina kuohuvalla 1970-luvulla.

Nuortaistolaisille Nkp edusti jumalaa ja Nkp:n linjanvedot jumalan sanaa. Hokkasen mielestä taistolaisuudessa oli samat piirteet kuin uskonlahkoissa: se oli sisäänpäin kääntynyt liike, joka vaati jäseniltään uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja jota elähdytti ulkoisten vihollisten torjunta. Vihollisia eivät olleet vain kapitalistit, vaan myös vääräoppiset vasemmistolaiset.

Politiikan ja uskonnon välisten yhtymäkohtien osoittaminen on sen verran houkuttelevaa (ovathan läntisen kulttuurin poliittiset hyveet maallistuneita kristillisiä hyveitä), että siinä piilee laiskan ajattelun vaara. Hokkanen perustelee näkemyksensä huolellisesti ja liittää henkilökohtaiset kokemuksensa laajempiin viitekehyksiin.

Se, miksi hänen kaltaisensa välkyt nuoret, jotka havahtuivat riiston, sorron ja epätasa-arvon aiheuttamiin vääryyksiin, valitsivat johtotähdekseen vanhenevien ja haurastuvien, alkoholismista ja kognitiivisten kykyjen heikkenemisestä kärsivien Kremlin ukkojen johtaman suurvallan, nousee kirjan tärkeäksi kysymykseksi.

Siihen ei ole vain yhtä vastausta, mutta eräs niistä liittyy Erich Frommin kuvaamaan ”pakoon vapaudesta”. Neuvostokommunismiin kiinnittymällä nuortaistolaiset liittyivät osaksi suurta voimaa. Se antoi elämälle suunnan ja tarkoituksen, mutta ennen kaikkea vapautti epäilyn piinasta.

Kuten Hokkanen kirjoittaa, hän ja hänen aatetoverinsa luopuivat vapaaehtoisesti omasta ajattelusta: ”Muutostamme summerhilliläisistä hipeistä ja 1960-luvun vapaamielisistä vasemmistolaisista yrmeiden stalinistien kumppaneiksi voi luonnehtia poliittiseksi lobotomiaksi. Siihen ei tarvittu kirurgin veistä, me luovuimme tahdostamme ihan itse.”

Ulospäin nuortaistolaiset eivät näyttäneet aivonsa narikkaan laittaneilta marioneteilta. Heidän esiintymistään ja olemustaan elähdytti historian oikealla puolella olevan ihmisen itsevarmuus. He nauroivat liikkeen ulkopuolisille tuttavilleen ja ilkkuivat heidän jälkeenjääneisyyttään. Valmiiden ajatusten katalogistaan he osasivat väittelyissä aina poimia vakuuttavan kuuloiset argumentit Lenin-sitaateilla ryyditettynä.

Taistolaiset eivät saavuttaneet Suomessa suurta poliittista valtaa, vaan olivat vähemmistöläisiä muutenkin kuin oman puoleensa sisällä. Hokkanen tuntee silti häpeää ja katumusta liikkeensä tekemästä myyräntyöstä.

1970-luvulla Suomessa oli maan tapa ummistaa silmät Neuvostoliiton synkiltä puolilta, kuten toisinajattelijoiden vainolta ja vankileirien saaristoilta. Hokkasen mukaan taistolaiset eivät vain vaienneet, vaan olivat aktiivisia ilmiantajia, raportoivat eteenpäin vähäisimmätkin Neuvostoliittoa kritisoineet puheet. Tiedonantaja julkaisi viikoittain paljastuksia ”neuvostovastaisuudesta”, ja merkittävimmät ajatusrikokset välitettiin suoraan itäisen suurvallan lähetystövirkailijoille.

Järkyttävintä oli Hokkasen mielestä välinpitämätön suhtautuminen kommunistisen vainon ja terrorin uhreihin. Taistolaisten piirissä tiedettiin Neuvostoliiton hirmuteoista, mutta niistä hiiskuttiin vain pienissä porukoissa. Julkisissa yhteyksissä niistä puhuminen olisi ollut sosiaalinen itsemurha.

Taistolaiset eivät – ainakaan puheissaan – kaihtaneet väkivaltaa, jos se johtaisi uuteen yhteiskuntaan eli perinteisen demokratian vaihtumiseen sosialistiseen demokratiaan. Perinteinen demokratia edusti taistolaisille “porvarillista diktatuuria”.

Nykyinen europarlamentaarikko Nils Torvalds sanoi, että Suomessa olisi luvassa teloituksia vallankumouksen tapahtuessa, mutta tähdensi, että niistä päätettäisiin asiallisissa oikeudenkäynneissä.

Kenen joukoissa seisoin ei ole pelkästään – eikä ehkä voittopuolisestikaan – henkilökohtainen tilitys- tai tunnustuskirja. Hokkanen maalaa 1900-luvun poliittista historiaa leveällä pensselillä ja asettaa taistolaisuuden kontekstiinsa.

Kirjan mielenmaisemaa värittää eräänlainen historiasuru, joka kumpuaa kauniiden tavoitteiden ruhjoutumisesta karun todellisuuden alle.

Neuvostoliitto edusti Hokkaselle ja hänen aatetovereilleen ihmiskunnan tulevaisuutta, edistystä. ”Olimme liittoutuneet mielestämme ennennäkemättömän voiman kanssa. Meidän ajattelutavassamme oli vain yksi mutta sitäkin suurempi ja koko ideologispoliittisen rakenteen romahduttava aukko. Neuvostoliitto ei ollut maailmankatsomuksemme mukaisen utopian lipunkantaja vaan dystopia. Sen maineikas historia oli joukkomurhien historiaa.”

Nykyisissä verkkokeskusteluissa tuohtuneet ihmiset esittävät rutiininomaisesti taistolaisrinnastuksia, kun kohtaavat ajatuksia, jotka eivät syystä tai toisesta miellytä ja jotka tuntuvat jotenkin äärimmäisiltä. Varsinkin vanhempi suomalainen ikäpolvi tuntuu saaneen pysyvän kammon taistolaisuutta kohtaan, mitä voi pitää yliampuvana liikkeen vaikutusvaltaan nähden.

Erilaisia sisäryhmiä, totuusyhteisöjä ja kultteja on ollut ennen taistolaisia ja heidän jälkeensä. Ihmiskunta kestää – T. S. Eliotia mukaillakseni – huonosti todellisuutta. Todellisuus on suttuista, epävarmaa, ambivalenttia. Pako vapaudesta houkuttelee etenkin silloin kun pelissä on painavia eksistentiaalisia kysymyksiä.

Näinä aikoina erilaiset populistiset liikkeet ja salaliittoteoriat esittävät maailman selväpiirteisenä syiden ja seurausten verkostona ja tarjoavat järkähtämättömät maailmankatsomukselliset opinkappaleet niille, joita moniselitteisyys ahdistaa.