Poliittisesta katumisesta
Luettuani lehtijuttuja Lauri Hokkasen taistolaismenneisyyttä ruotivasta kirjasta Kenen joukossa seisoin olen miettinyt poliittisen katumuksen merkitystä. Joskus puhutaan halveksivasti takinkääntäjistä, vaikka ihminen, joka pitää jääräpäisesti kiinni ajatuksistaan, on paljon epäilyttävämpi kuin ihminen, joka reflektoi ajatuksiaan kriittisesti, valmiina tunnustamaan älylliset harharetkensä.
Ranskalainen filosofi ja kirjailija Pascal Bruckner on kirjoittanut rehellisen, säälimättömän ja traagisen kirjan isästään, vakaumuksellisesta fasistista, rasistista ja antisemitististä, joka oli kyvytön ja haluton tuntemaan poliittista katumusta.
Bruckner väitteli ja riiteli isänsä kanssa poliittisista ja maailmankatsomuksellisista kysymyksistä tämän vuonna 2012 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Molemmat toivoivat, että toinen sanoisi: ”Hyvä on, annan periksi, sinä olet oikeassa”. Mutta kumpikaan ei taipunut. Isä piti demokraattisia arvoja kannattanutta poikaansa ”juutalaisten mädättämänä”, poika piti isäänsä myrkyllisen ideologian syövyttämänä.
Viimeisinä vuosinaan Brucknerin isä joutui sairaalaan, jossa häntä pesivät ja pukivat afrikkalaistaustaiset sairaanhoitajat. Isä nimitteli heitä ”laiskoiksi apinoiksi” ja väitti, että heidän pitäisi tuntea kiitollisuutta saadessaan palvella hänen kaltaistaan ylemmän luokan ihmistä.
Toivon kipinöitä isä löysi sionismia vastaan taistelevista islamistiterroristeista, vaikka nämä eivät marssineetkaan uljaina tyylikkäissä univormuissa, kuten SS-joukot. Ranskan, Unkarin ja Kreikan äärinationalistit sitä vastoin olivat hänelle pettymys. Heissä oli liikaa läskiä ja liian vähän lihasta, olut ja hampurilaiset turmelivat eurooppalaisten uusfasistien vitaalisuuden.
Kirjan karu lopetus tiivistää sen, kuinka surulliseksi hahmoksi muuttuu ihminen, joka ei suostu palaamaan älylliseltä harharetkeltään, vaikka kaikki inhimilliset ja järjelliset syyt sitä vaativat:
”Isä raukka, hän unelmoi arjalaisen rodun hallitsemasta maailmasta, vaalean pedon valtakunnasta, mutta päätyi sairaalaan afrikkalaisten ja muslimien hoivattavaksi. Hänen lapsenlapsensa on juutalainen, hänen miniänsä ruandalainen. Hänen hautajaisiinsa tuli vain kourallinen väkeä (…) ja pappi lausui hänen nimensä monta kertaa väärin. Ainoan merkinnän hänen muistokirjaansa raapusti korealainen turisti, joka luuli sitä kirkon vieraskirjaksi. Kun astuimme kirkosta ulos, näimme joukon nuoria harjoittelemassa tanssikoreografiaa Elton Johnin kappaleisiin. Isäni inhosi Elton Johnia hänen elämäntyylinsä tähden. Isän hautajaisten jälkeen kirkossa järjestettiin häät, epäilemättä komeat. Toisinaan Jumalalla on huumorintajua”.
Luin Brucknerin kirjan englanninkielisen käännöksen, nimeltään A Dutiful Son.