Proosan ihme

Karsastan yleensä romaaneja, joissa päähenkilönä on kirjailija. Etenkin jos tämä kirjailija on sellainen, joka painiskelee luomistyön tuskissa.

J.M. Coetzeen Diary of a Bad Yearin päähenkilö on arvostettu 72-vuotias kirjailija JC. Hänen henkilöhistoriansa täsmää monissa kohdin Coetzeen oman henkilöhistorian kanssa, hän on myös julkaissut romaanin Waiting for the Barbarians aivan kuten Coetzeekin.

JC kokee kirjallisen luomisvoimansa hiipuvan. Hän keksii yhä tarinoita, mutta jättää ne hahmotelmiksi sen sijaan että työstäisi ne romaaneiksi. Tässä on hänen mielestään jotakin samaa kuin vanhenevan miehen seksuaalisuudessa: kuvitelmat riittävät, enää niitä ei tarvitse elää todeksi.

Kaiken kukkuraksi JC:tä kalvaa epäilys oman kirjallisen työnsä laadusta ja merkityksestä. Niin paljon kuin on siitä tunnustusta saanutkin.

”But now the critics voice a new refrain. At heart he is not a novelist after all, they say, but a pedant who drabbles in fiction. And I have reached a stage in my life when I begin to wonder whether they are not right…”

Kuulostaa pahalta, todella pahalta.

Diary of a Bad Year lähtee liikkeelle siitä, kun JC suostuu saksalaisen kustantajan pyyntöön kirjoittaa poleemisia päiväkirjamerkintöjen omaisia esseitä nykyajasta. Draaman aineksia romaaniin syntyy, kun JC tapaa kauniin kolmekymppisen Anyan, joka on itsekin kovin tietoinen hyvämuotoisesta takamuksestaan. JC palkkaa Anyan kirjoittamaan puhtaaksi tekstejään. Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Anyan miesystävä Alan, nelikymppinen sijoituskonsultti, puhdasoppinen voittoa maksimoiva homo economicus, joka halveksii avoimesti JC:n kaltaista vanhan maailman intellektuellia.

Romaanin sivut jakaantuvat kolmeen palkkiin: ylimmäisenä juoksevat JC:n esseet, keskellä JC:n kuvaukset kanssakäymisestä Anyan kanssa ja alimmaisena Anyan ja Alanin väliset JC:hen liittyvät keskustelut.

JC:n esseiden aihepiiri on kirjava (otsikoissa vilahtelee kaikkea mahdollista välillä On the origins of the state – On the mother tongue), mutta läpikäyvää niissä on vastenmielisyys Yhdysvaltoja, sen nykyhallintoa ja terrorismin vastaista sotaa kohtaan. Esseissä ei ole sinänsä mitään yllättävää tai mieltä kiihottavaa, niissä esitetään juuri sellaisia näkemyksiä, joita Coetzeen kaltaiselta ihmiseltä (Alanin sanoin ”60-luvulle jämähtäneeltä sentimentaaliselta marxilaishipiltä”) voi odottaa. Hyvin muotoiltuja ja kriittisiä huomioita, mutta moneen kertaan esille tuotuja.

Varsinainen tarina, jossa toisiinsa törmäävät JC:n, Anyan ja Alanin erilaiset maailmat jää luonnosmaiseksi, muutamin terävin piirroin kokoon kyhätyksi.

Mutta kaikesta huolimatta kirja toimii. Ei se tosin ole Coetzeen parhaita, mutta yhtä kaikki se toimii, ja lukija joutuu kohtaamaan proosan ihmeen puhtaimmillaan. Mikä on se elementti tai ainesosa, joka puhaltaa romaaniin elävän hengen? Puhdas ammattitaitoko?

JC hahmottelee romaanissa kertomuksen, jossa kuuluisa naispuolinen romaanikirjailija (Elizabeth Costello?) vaihtaa ajatuksia akateemisen maailman äärimmäisessä marginaalissa ahertavan professorin kanssa. Professori kirjoittaa kirjailijalle: ”you deserve whatever has come to you, you have the divine spark.”

Divine spark. Siinäkö se? Ääh, kuulostaa ärsyttävän yliluonnolliselta. Oli miten oli, hyvään romaaniin sisältyy aina jotakin sellaista, mitä ei voi selittää, pilkkoa osiin, analysoida puhki. Siinä on proosan ihme.

Kommentit (18)
  1. Nyt leikin radikaalia. Inhoan Coetzeen kirjoja. Parhaiten hän on onnistunut E. Costellossa, kun hän on luonut itsensä naiseksi. Divine – jumalallinen. Siitähän luomistyössä on kyse. On tylsää, kun kirjailija kirjoittaa itsestään. Näitä on paljon, jotka kirjoittavat luovuuden ehtymisestä ja vanhenemisesta. Tämä toinen ällödinosaurus eli Roth, esimerkiksi. Mailer taitaa olla poikkeus. Alkoi luoda Hitleriä uudestaan. Täytynee lukea.

    Vielä: P.D. Jamesin Majakka jäi kesken kun oli niin tylsä, koska se kertoi kirjailijasta jonka luomisvoima on ehtynyt. ja niin edelleen. Mikseivät lopeta kirjoittamista? Vai onko olo kuin S.Kingillä että fani pakottaaa kirjoittamaan? Miksei kustannustoimittaja sano mitään? Osa kirjailijoista tappaa alter egonsa kirjoissaan. Tekee itsarin. Pitääkö se tehdä julkisesti? Miksei voi tyytyä huippuvuosien parhaimmistoon? Mitähän sävellyksiä Sibeliukselta kuunnellaan? Olisko uran keskivaiheilta? Mozart kuoli tarpeeksi nuorena. Olenko hirveä, julma ja kostonhaluinen? Olenkin se S. Kingin kauhea hoitaja, joka käskee kirjoittamaan uudestaan ja kiduttaa kirjailijaa! PÖÖ! Tappajahoitsu on hyytävän ajankohtainen aihe.

    Tarantinon ainoa hyvä leffa on Jackie Brown. Tarantinokin on minun kriteereilläni ihan paska.

    Kuka olen? Mari tietää.

  2. Tommi Melender
    2.10.2007, 09:15

    Aina sitä pakostakin terästää kuuloaan, kun joku sanoo inhoavansa jotain ja haukkuu jotakin paskaksi.

    Mutta en minä nyt sitä kovin radikaalina osaa pitää. Se on sitä ”irrottelua” ja ”tuuletusta”, jota media pyytää koko ajan lisää, lisää ja lisää. Ja liki päivittäin sitä myös niskaamme kaataa jonkun puhuvan pään sanomana.

    Se mitä kaipaisin olisi vanhoja kunnon moraalisaarnoja, joissa syyllistettäisiin ihan ilman kiertelyjä ja ällöttävää suvaitsevaisuutta ynnä muuta relativismia ihmisiä pinnallisesta elämästä ja television katselusta ja haikailtaisiin takaisin vanhaa 70-luvun Yleisradiota ihmisiä sivistämään.

    Tai usutettaisiin ihmisiä lukemaan Pierre Bordieun hurmaavan pitkäpiinaista ja ryppyotsaista televisiota käsittelevää teosta (oliko sen nimi Televisiosta, en jaksa tarkistaa) sen sijaan että katsovat televisiosta, kun joku – Kaurismäen sanoin – syö hämähäkkiä ja toinen kirkuu vieressä.

    Mutta minäkin teen tunnustuksen: minusta E.Costellon hahmo on vastenmielinen, kuvottava.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *