Romaanihenkilön hautajaiset

Kuulin kahden nuoren tytön keskustelevan. He olivat ilmeisesti näitä niin kutsuttuja pissiksiä. Toiselta oli kuollut tuttava, toinen kysyi hautajaisista. ”En mä viittiny mennä sinne, ei hautajaiset oo mun juttu. Kuka kestää kattella, ku jotkut mummelit vetistelee.” Tuo vulgaarin kyyninen asenne, joka lienee mahdollinen vain teini-ikäisille ja sellaisiksi jämähtäneille, hymyilytti ja suretti.

Mutta ennen kaikkea: koko kohtaus tuntui kirjalliselta, elämälle vieraalta. Jos panisin nuo tytöt juttelemaan juttujaan romaaniin, kukaan ei pitäisi heitä uskottavina fiktiivisinä hahmoina. Minua moitittaisiin teinikarikatyyrien piirtelystä. Sanottaisiin, että minulla ei ole käsitystä nuorten tyttöjen elämästä ja että kirjoitan ennakkoluulojeni pohjalta.

Tämä ongelma ei ole uusi. Olen törmännyt moniin sellaisiin ihmisiin, joista ei tulisi uskottavia romaanihenkilöitä, koska he ovat niin kliseisiä ja karikatyyrimäisiä.

Ei todellisuutta voi kuvata romaanissa sellaisenaan, onneksi. Se olisi liian kirjallista. Veijo Meri on sanonut jotenkin siihen malliin, että jos sodasta kirjoittaisi sellaisenaan, kaikki moittisivat turhasta tyylittelystä.

Romaanissa todellisuus pitää muuttaa vähemmän kirjalliseksi kuin mitä se oikeasti on.

P.S.

Kuultuani teinityttöjen keskustelun muistin kohtauksen Michel Houellebecqin esikoisromaanista. Siinä bailaamista rakastava sivuhenkilö Patrick Leroy juttelee puhelimessa kahdesta ystävästään, Nathaliesta ja Fredistä. Nathalie on ollut Fredin auton kyydissä ja saanut surmansa Fredin ajettua kolarin. Patrick Leroy muistelee Nathalien olleen melkoinen menomimmi ja surkuttelee hänen poismenoaan. Hautajaiset hän kertoo kuitenkin jättäneensä väliin, koska pitää niitä vanhojen ihmisten touhuna. ”Ai että Fred oli hautajaisissa? Onpa sillä paskiaisella otsaa, täytyy myöntää”, hän juttelee rennon letkeään tyyliin. Olen näihin päiviin saakka pitänyt tuota kohtausta teennäisenä.
Kommentit (4)
  1. Ajatteluttava tilanne. Itselleni tuosta tuli mieleen taannoin mainitsemassasi Turkan Aiheissa esiintuodut kirjoittamisen kirot – kun todellisuus lopulta aina vie voiton, nokittaa kirjoittajaa aina jollain dramaattisemmalla, oudommalla, älyttömämmällä, tai millä milloinkin. Joku hieno kehittely siinä tämmöiseen liittyen mielestäni oli, yksityiskohtia en muista eikä kirjaa harmi kyllä ole käsillä, mutta pointti jäi pysyvästi mieleen.

  2. Tommi Melender
    7.7.2008, 08:35

    ”Aina kun olen jotain yrittänyt, on elämä siis näyttänyt itsensä niin ylivoimaisena, luonnollisena ja tyhjentävästi ettei tunnu mahdolliselta keksiä mitään sen vertaista”, sanotaan Aiheissa.

    Tuota johtopäätöstä edeltää kaksi kokemusperäistä esimerkkiä: sammakoista, jotka hyppäävät juhannuskokon tuhkaan ja paistuvat siihen sekä tytöistä, jotka astuvat ulos Katajanokan vankilasta, käytyään kaiketi tapaamassa siellä istuvia poikaystäviään, ja kulkevat vähän matkaa portista ennen kuin kukin tahoillaan pysähtyvät sytyttämään tupakan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *