Satiiria Michelin kamulta
Joskus tulee lukeneeksi kirjoja vääristä tai epäilyttävistä syistä.
Tartuin viime syksynä Frederic Beigbederin mainosmaailmaa irvivään teokseen 24,99 € luettuani että Beigbeder on Michel Houellebecqin kamu. Tuumin, että ei Houellebecq varmaan ihan tyhjänpäiväisen tyypin kanssa kaveeraa, joten halusin lukea kyseisen romskun. Ei iskenyt eikä potkaissut. Tekonäppärää satiiria kohua lietsovassa ja kohun lietsontaa parodioivassa hengessä. Huumori oli toki mustaa, kuten asiaan kuuluu, mutta ei niin mustaa, että olisi tehnyt oikeasti häijyä. Tuumin, että joku Arto Salminen olisi syönyt Beigbederin aamupalaksi.
Eilen annoin Beigbederille uuden tilaisuuden ja lukaisin läpi vastikään suomeksi ilmestyneen Apua anteeksi -romaanin, jossa ei irvitä mainosmaailmaa, vaan malli- ja muotimaailmaa ynnä siihen kytkeytyvää silmitöntä kauneuden ja nuoruuden palvontaa. Sinänsä kelpo satiirin pläjäys, mutta edelleen pikemminkin tekonäppärä kuin aitoa kirjallista kateutta lukijassa (siis minussa) herättävä. Mieleeni hiipi vähän väliä ajatus, että tämä nyt on valitettavasti pari piirua väärän ihmisen eli Bret Easton Ellisin suuntaan (Houellebecq muuten pitää Ellisin Glamoramaa yhtenä suosikkikirjoistaan; juuri sitä en jostain syystä ole Ellisiltä lukenut).
Apua anteeksi -romaanissa Beigbeder kuvaa loiston ja luksuksen keskellä libidonsa ohjaamina ryntäilevien pintaliitäjien tohinoita, ja lukija tietysti koko ajan näkee ja aistii, millainen riipaiseva tyhjyys ja nihilismi sitä kaikkea ympäröi ja kehystää. Tämän kaiken Houellebecq tekee paremmin Mahdollisessa saaressa ja ujuttaa vielä mukaan kunnon dystopian. Houellebecq on suorempi ja armottomampi kuin Beigbeder, ja siksi hänen iskunsa osuu sinne mihin pitää eli suoraan palleaan. Beigbederistä ei loppujen lopuksi irtoa paljon enempää kuin harhakuvitelmansa menettäneen ja puolet itsestään Pahalle myyneen kirjallisen älykön pihisevää krapulaista ivanaurua. Joka voisi kuulostaa itkulta, jos se raukka ei niin kovasti pinnistelisi.
Kommentit (4)
Hehe, hieman asian sivusta, mutta siksi kelpo sattuma, että mainittakoon seikasta – TS:n arvostelussani Juha Seppälän Paholaisen haarukasta kuvasin näet teoksen armottomuutta nimenomaan “iskuna palleaan” ja vertasin sitä joiltain osin myös Houellebecqiin (ja erääseen Melenderiin muuten myös) …ilmeisen OSUVA metafora siis, kas näin: “Kritiikki osuu suoraan palleaan. Seppälän paras isku on hänen peräänantamaton armottomuutensa, joka tuo mieleen Ranskan kirjallisuuden enfant terriblen Michel Houellebecqin – ihminen on korkeintaan ”sovelias kantamaan kassia, ei geenejä”.”
Siellähän se “isku palleaan” oli – sinun arvostelussasi. Luin kyllä arvostelusi aikaisemmin, mutta tuo ilmaisu ei jäänyt aktiiviseen muistiini enkä siihen lukiessani mitenkään pysähtynyt. Nyt kun sitten kirjoitin Beigbederistä tuo palleaisku ponnahti mieleeni – mitä ilmeisimmin siis kirjallisesta lähimuististani. Ainahan sitä tulee kirjoittaneeksi kaiken lukemansa päälle, tietoisesti, tiedostamatta tai tietoisesti tiedostamatta.