Sinikka Vuolan Replika – musiikin läpi kirjoitettu romaani

replika

Romaanin maailma syntyy kielestä. Sinikka Vuolan Replikan kohdalla se ei ole pelkkä hokema, vaan koko teosta määrittävä lähtökohta.

Replika kirjoittaa arkisen todellisuutemme pois näkyvistä ja korvaa sen omalla fiktiivisellä todellisuudellaan, jonka pohjavirrat muodostuvat saduista, myyteistä ja tarustoista, eli samasta aineksesta kuin alitajuntamme.

Romaanissa seikkailevilla hahmoilla ei ole erisnimiä, vaan he edustavat sosiaalisiksi rooleiksi vakiintuneita arkkityyppejä (Leipuri, Lääkäri, Pappi jne.) ja heidän keskellään kulkee Herra Kuolema.

Replikan näyttämönä on laaksossa sijaitseva kylä, jonne kulkeutuvat uutiset Pääkaupungista. Paikoillakaan ei ole erisnimiä, ainoat yksilöidyt maantieteelliset viittaukset ovat Los Angeles ja Hollywood, mutta nekin mainitaan vain ohimennen ja ne edustavat etäisyyttä ja välimatkaa.

Nimettömyys tekee henkilöistä ja paikoista varjomaisia ja häilyviä, mutta se ei tarkoita, että romaani työntäisi lukijaa pois luotaan. Päinvastoin, Replika kutsuu uppoutumaan maailmaansa, kuten hyvillä romaaneilla on tapana. Uppoutuminen ei tapahdu juoneen tai henkilökuvaukseen eläytymällä vaan antautumalla kielen ja kerronnan vietäväksi.

Vuolan runoilijatausta näkyy jokaisella rivillä, ilmaisu on viimeistä piirtoa myöten hiottua, rytmitys ja toistot kohdallaan. Hieman aristelen luonnehtia Replikaa lyyriseksi proosaksi, koska se synnyttää ennakkoluulon ylen määrin kohosteisesta kielestä. Vuolan virkkeet ovat kauniita kuin korut, mutta ne louhivat syvältä myös ihmissielun yöpuolta. Jos on kauneutta, on oltava myös kauheutta. Jos on valoa ja kirkkautta, on oltava myös varjoja ja pimeyttä.

Viiltävyyttä romaaniin tuo menetysten raskauttama minäkertoja, joka kaipaa ensin kuvitteellista isää ja sitten todellista äitiään. Lopulta hän kadottaa osan omasta ruumiistaan.

Pysyvyyttä edustaa konkreettinen maailma, esineet. Niihin Replika kiinnittää yhtä suurta huomiota kuin ranskalaisen uuden romaanin edustajat:

Esineiden luetteleminen rauhoittaa, esineiden nimeäminen lohduttaa minua, joka ainoa kerta. Milloin tahansa taivas voi romahtaa ja meri nielaista tai maa pettää jalkojemme alta, mutta tavarat pysyvät luona: koko elämämme on elämää niiden rinnalla.

Replikan kaltainen kerronnallisesti kunnianhimoinen romaani saa helposti “vaikean kirjan” maineen, mutta en pidä sitä vaikeana. Ei sen lukeminen vaadi muuta kuin avointa mieltä ja halua nauttia kielestä.

Muutama asia Replikassa herätti pohdintaa, joten esitin kysymykseni kirjailijalle. Sinikka Vuola antoi luvan julkaista vastaukset tässä blogissa.

KYSMYKSET

Replika poikkeaa valtavirtaromaaneista, eikä sitä ole myöskään helppo sijoittaa mihinkään valmiiseen taideproosan lokeroon. Minkälaiset esikuvat vaikuttivat sinuun Replikaa kirjoittaessasi?

Replikalla ei ole mitään suoraa esikuvaa. Olen työvaiheessa ”manannut” sen maailman vähitellen itseeni erilaisina mielikuvina ja muusta taiteesta, etupäässä musiikista, lainaamillani ideoilla. Kuuntelin tätä teosta varten erityisen paljon näyttämölle sävellettyä musiikkia sekä barokkimusiikin muunnelmasarjoja. Tiesin alusta asti, että haluan kirjoittaa fragmenttien kautta vähitellen hahmottuvan kokonaisuuden sekä käyttää musiikille tyypillisiä tekniikoita, kuten toistoa ja variaatiota, romaanimuodon luomiseen. En tiedä, onko tällaisia romaaneja entuudestaan olemassa, mutta tämä oli minun ehdotukseni romaaniksi.

Miten kuvailisit suhdettasi kieleen prosaistina ja proosan lukijana?

Kirjallisuus on käytännössä kieltä – tämähän on itsestään selvää. Nykysuomen sanakirja on tärkein työvälineeni aina, kun kirjoitan: tarkistan lauseet moneen kertaan ja haen asiayhteyteen sopivinta, ilmaisuvoimaisinta synonyymia. Omaa suhdettani kieleen voisin luonnehtia fyysiseksi: mietin jatkuvasti, mitä kieli mahdollistaa, mitä kieli ehdottaa, ja yksittäiset sanat ja etenkin odottamattomat sanaparit herättävät minussa rajuja mielikuvia, jotka usuttavat kirjalliseen työhön. Perkaan ja meditoin lauseita, se on eräänlainen transsi.

Jokainen kirjani on lähtenyt liikkeelle ”voimalauseista”, jotka ovat synnyttäneet ympärilleen koko muun teoksen. Tässä mielessä olen sekä proosan lukijana että kirjoittajana Kunderan romaaniteorian perillinen: näen, että jokaisen romaanin sisällä on muutama suuri ydinlause, kunkin teoksen nimenomainen tutkimusongelma, ja nuo lauseet pakottavat kirjoittamaan ja lukemaan kyseisen teoksen.

Proosan lukijana olen kärsimätön. Yhdentekevä kieli ja välinpitämättömät lauseet saavat minut toisinaan lähes raivon partaalle. Mutta vastaavasti kieli, joka yllättää minut, joka suistaa minut vieraalle raiteelle, vaikuttaa minuun innostavasti ja hurjasti. Muistan ulkoa melkoisen määrän muiden kirjoittamia niin täsmällisiä, kirkkaita ja vavahduttavia lauseita, että niiden täydellisyys liikuttaa minua yhä uudestaan. Ne riistävät minulta käsityksen ajasta ja muista rajoitteista. Ne myös tankkaavat minuun jatkuvaa uskoa ja toivoa ja muistuttavat, miksi minäkin tätä työtä haluan tehdä.

Et kirjoita perinteistä psykologisen realismin mukaista henkilökuvausta, minkälainen suhde sinulla on Replikan hahmoihin?

Replikan henkilöt ovat arkkityyppisiä, anonyymeja hahmoja, jotka ovat osa teoksen tarkasti artikuloitua maailmaa – tarkoitan, että käytän heitä teoksen surrealistisen tunnelman osatekijöinä. En koe tarvetta samastua muiden keksimiin henkilöhahmoihin, enkä erityisesti halua, että minun fiktiivisiin hahmoihini samastuttaisiin. Ylipäätään puhe samastuttavista, saati ”uskottavista”, henkilöhahmoista jää minulle aika etäiseksi. Romaanitaiteessa minua kiinnostaa eniten kertoja – sekä kirjoittajana että lukijana. On tavallaan onnetonta, että tuon puhtaasti narratologisen konstruktion nimi sattuu olemaan ”kertoja”, koska kyseinen sana voi johdattaa ajatukset ihmiseen. Mutta kertoja, vaikka olisikin teoksen päähenkilö, kuten Replikassa, on aina narratologinen apparaatti tekijän ja lukijan välissä. Juuri kertojafunktion tutkiminen on minulle motivaatio kirjoittaa uusi teos.

Replikan omakielistä maailmaa puhkovat välillä särähdysten saattelemat irtolauseet, jotka ovat kuin suoraan poliittisesta nykytodellisuudestamme: ne puhuvat talouskasvusta, työttömyydestä, velkaantumisesta. Mikä rooli näillä puhkovilla efekteillä on?

Koska Replikassa on varsin paljon kyse siitä, miten kertoja välittää päähenkilön subjektiivisia tulkintoja ympäröivästä todellisuudesta, tarvitsin surrealismin vastapainoksi materiaalia, joka tämän tästä viittaisi yleisempään, julkiseen maailmaan, joka peittyy teosta dominoivan yksityisen maailman alle. Erään valtion paljon uutisoitu talous- ja muu tilanne tarjosi idean tarvitsemaani materiaaliin. Replikassa esineet on voimakkaasti personifioitu ja ne välillä myös puhuvat, joten oli luontevaa kirjoittaa mukaan radio kertomaan särähtelevällä äänellä julkisemman maailman kaoottisista oloista.

Romaanissa toistuvat lauseet, joissa haikaillaan “oikeiden asioiden” perään. Replika tarkoittaa kopiota, ja kopion ajatus on läsnä niin filosofisella kuin symbolisella tasolla sekä johtomotiiveina. Miten nämä teemat tulivat romaanisi ytimeen?

Tämä kysymys on niin intiimi ja tärkeä ja osuu oman elämänfilosofiani juureen niin suoraan, etten osaa oikein antaa muuta vastausta kuin sen, minkä olen Replikan muodossa yrittänyt sanoiksi pukea.

 

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *