Sivilisaation pikku uhrit

Aurinkoinen kevätpäivä, ihanteellinen ruohonleikkuuseen.

Aina nurmikkoa raakkatessani muistan Philip Larkinin runon The Mower. Se kertoo tarinan siilistä, joka kohtaa loppunsa ruohonleikkurin terissä. Runon puhuja – Philip Larkinin oloinen mies, kuten tällaisissa yhteyksissä tavataan sanoa – tunnistaa onnettomuuden uhrin, muistelee ruokkineensa sitä.

“Next morning I got up and it did not.
The first day after a death, the new absence
Is always the same; we should be careful
Of each other, we should be kind
While there is still time.”

Luonnosmainen, hiukan kömpelö runo koskettaa paljaudellaan. Se onnistuu pitämään puhujan tuntemukset yksityisinä ja samalla päästämään lukijan lähelle. Suru kirvottaa kahdessa viimeisessä säkeessä esitettäviin hätäisiin vetoomuksiin. Ne täytyy pistää runoon juuri tuollaisina, sen näköisinä kuin ne olisi sutaistu ensimmäisessä tunnekuohussa hätäisesti tupakkiaskin kanteen. Subliimit loppusäkeet ottaisivat runon hengiltä.

Ja totta kai: tuo pieni runo omalla tavallaan kertoo ihmisen osasta luomakunnassa. Puutarhansa siisteyttä varjeleva homo sapiens silpoo huomaamattaan viattomia luontokappaleita. Minäkin olen syyllinen, minä olen ajanut ruohonleikkurilla sammakon yli.

P.S.

Näin dagen efter kysyn itseltäni: onko tämä merkintä sentimentaalisuudessaan turhan naiivi? Ehkä on, ehkä ei haittaa vaikka on. Jotain Larkinin runon tunnelmasta suodattui tähän. En silti pidä Larkinin runoa sentimentaalisena. Siinä on tunnetta, mutta tunne ei vuoda väärällä tavalla yli.

Kommentit (18)
  1. Olkaamme sitten johdonmukaisia: korsia ruohiston oli enemmän kuin yksi tai kaksi jotka raa’asti vaan vedit matalaksi?

  2. Tommi Melender
    25.5.2008, 23:03

    Ruohon korsia oli enemmän kuin yksi tai kaksi. Leikkurini terä kävi niiden yli, eikä niitä enää ollut.

    Vaan en sure kaatunutta ruohoa. Sammakkoa tai siiliä kylläkin surisin.

    Siit johdonmukasuudest mää en tiärä yhtikäs mittä…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *