Taisteluväsymystä & pieniä ilon pilkahduksia

Olen vähentänyt tuntuvasti media-altistumistani. En lue enää kovin paljon sanoma- ja aikakauslehtiä (edes netistä) enkä katso juuri lainkaan televisiota. Toisten ihmisten blogeissa vierailen harvoin, omaani päivitän laiskanlaisesti. Erilaisilta keskustelupalstoilta pysyttelen kokonaan poissa. En ole täysin selvillä tämän oudon käyttäytymiseni syistä. Eivätkä nuo syyt minua oikeastaan jaksa edes kiinnostaa.

Olennaista lienee se, että en usko menettäväni mitään tärkeää, jos vähennän rajusti joukkotiedotuksen ja -vuorovaikutuksen kulutustani. Olen pitkät ajat haaveillut jonkinlaisesta privatisoitumisesta, itselleen ja itsekseen elämisestä. Privatisoituminenhan oli jotain sellaista, mistä niin sanotut tiedostavat piirit puhuivat takavuosikymmeninä varoittavaan ja paheksuvaan sävyyn. Taustalla heillä taisi olla ajatus, että privatisoitunut ihminen on pikkusieluinen porvarityperys, joka ei vaivaudu tiedostamaan yhteiskunnallisia ongelmia ja vaikuttamaan niihin. En minä tietystikään minkään pikkusieluisuuden perässä ole. Saati porvarillisuuden. Gustave Flaubert sanoi, että porvarin halveksuminen on hyveen ensimmäinen ehto. Olen hänen kanssaan lähes samaa mieltä, joskin muotoilisin ajatuksen toisin. En tee sitä tässä ja nyt.

Flaubertin kommentilla on tietyt historialliset taustat. Hänen aikanaan porvaristo nousi hallitsevaan asemaan yhteiskunnassa ja samalla syntyi uudenlainen, avoimesti mammonaa palvova ihmistyyppi. Porvarit eivät piitanneet totuudesta ja kauneudesta, vaan elää porskuttivat suruttomina materialistisessa todellisuudessaan. Sen vuoksi Flaubert inhosi heitä. Itse Flaubert edusti romanttisen taiteilijaneron arkkityyppiä. Tällaisten taiteilijaromantikoiden keskuudessa porvarin härnäämisestä tuli suosittu laji. Se toi hupia ja lohtua sekä oli samalla jonkinlaista kuntoisuuden osoitusta.

Minäkin rakastan totuutta ja kauneutta ja kärsin nähdessäni kuinka mammona polkee ne alleen. Vielä enemmän kärsin siitä, kun ihmiset sanovat että näin on hyvä, näin pitääkin olla.

Onneksi en ole kärsimykseni kanssa yksin. Kyllä netistä löytyy sellaistakin aineistoa, joka elähdyttää ja valaa uskoa. Esimerkiksi ulkomaisten laatulehtien kulttuurisivustoilla ehdin nyt vierailla useammin, kun en enää entiseen tapaan toljota suomalaisia joukkoviestimiä. Kieltämättä netti kasvattaa jopa kaltaisteni nirsojen taiteilijaromantikkojen valinnanvaraa, vaikka pääsuuntaus on tietysti se, että mediat keskittyvät toimimaan pienimmän yhteisen nimittäjän periaatteella eli tarjoamaan kansan enemmistölle sellaista ”sisältöä”, mitä kansan enemmistö haluaa tai on totutettu haluamaan. Tämä on sen tyyppistä demokratisoitumista, joka ei olisi yllättänyt Flaubertia lainkaan vaan jota hän pikemminkin osasi ennakoida: pienehkön sivistyneen kansanosan erityistarpeet saavat väistyä suurilukuisemman rahvaamman kansanosan mielihalujen tieltä. Mammona puhuu, koska ”niin on hyvä ja niin kuuluu olla”.

P.S.

Blogimaailmassakin tulee aina joskus vastaan mieluisia uusia juttuja. Timo Hännikäinen esimerkiksi on aloittanut taas ajatustensa verkkoon päivittämisen, täällä. Hänhän piti blogia joskus aikaisemminkin, mutta taisi väsähtää, koska asetti riman liian korkealle merkintöjä tehdessään. Niin ei pidä tehdä. Minäkin olen jaksanut tämän blogini kanssa näinkin kauan, koska olen aina vain rykäissyt ulos, mitä päähän pälkähtää enkä ole yrittänyt ruveta kirjoittamaan punnittuja miniesseitä.