“Tällaisia me ihmiset olemme!”

Innostuin kertaamaan Ingmar Bergmanin muistelmateosta Laterna magicaa. Se oli minulle tärkeä kirja opiskeluvuosinani, ja olen sitä myöhemminkin silloin tällöin selannut ja lueskellut. Teoksessa on paljon antoisia kohtia, mutta minussa on herättänyt eniten ajatuksia Bergmanin kuvaus siitä, kuinka hän matkusti kuusitoistavuotiaana 1930-luvulla Saksaan ja vietti kuusi viikkoa pappisperheen vieraana Thüringenissä sijaitsevassa pikkukaupungissa.

Vaikka itse elin lapsuuteni kylmän sodan ja nuoruuteni fukuyamalaisen historian lopun maailmassa, ovat toisen maailmansodan tapahtumat vaikuttaneet minuun vahvasti. Jean-Paul Sartre kirjoitti sodanaikaisissa muistiinpanoissaan, että tuho ja tappaminen ovat paljastaneet inhimillisen arvokkuuden valheellisuuden. “Eikä se ole huono asia”, hän lisäsi. Samanlaisia ajatuksia liikkui mielessäni, kun joskus kauan sitten ryhdyin televisiodokumenttien innostamana perehtymään toiseen maailmansotaan.

Nuorempana mietin usein, miten olisin toiminut, jos olisin elänyt 1930-luvun Saksassa. Samaa pohdiskeli myös Jonathan Littell ja innostui pohdintojensa tuloksena kirjoittamaan Hyväntahtoiset-romaanin, jonka päähenkilö, sivistynyt nuorukainen nimeltä Maximilian Aue, ryhtyy SS-upseerina palvelemaan Kolmannen valtakunnan tuhoamiskoneistoa. Littell on myöntänyt, että olisi voinut toimia vastaavassa tilanteessa Auen tavoin. Se oli häneltä rehellisesti sanottu. Pahuus on banaalia ja arkipäiväistä, vaikka varsinkin viihdeteollisuudella on tapana ulkoistaa se poikkeusyksilöiden, ihmishirviöiden, erityisominaisuudeksi. Onhan selvää, että 1930-luvun Saksassa aivan tavalliset ihmiset vihasivat juutalaisia niin että sylkivät kadulla heidän päälleen, töhrivät ja hajottivat heidän liikkeidensä ikkunoita ja seurasivat tyyninä sivusta, kun heidät häädettiin kodeistaan ja lastattiin juniin pois kuljetettaviksi.

Nämä kysymykset pyörivät mielessäni lukiessani Laterna magicasta nuoren Bergmanin vaiheista sotaa edeltäneessä Saksassa. Hän joutuu keskelle yhteisöä, jossa kansallissosialismi läpäisee kaiken ja antaa tarkoituksen niin nykyhetkelle kuin tulevaisuudelle. Pastori ei saarnaa sunnuntaisin kirkossa evankeliumien, vaan Mein Kampfin pohjalta. Moni seurakuntalainen tulee kirkkoon univormu yllään. Jumalanpalveluksen jälkeisessä kahvitilaisuudessa kädet kohoavat herkästi natsitervehdykseen ja suut huutavat Heil Hitleriä.

Kuusitoistavuotias ruotsalaispoika ihmettelee näkemäänsä, mutta ei osaa pitää sitä vaarallisena tai vastenmielisenä. Isäntäperheensä pojan Hanneksen mukana Bergman menee paikalliseen kouluun ja osallistuu oppitunneille, joilla opettaja lukee kansallissosialistista Der Stürmer -lehteä ja paasaa juutalaisvastaista propagandaa. Kun Bergman kysyy Hannekselta, mitä opettaja oikein ajaa takaa, Hannes vastaa hymyssä suin: ”Ach Ingmar, das alles ist nicht für Ausländer.” Myöhemmin Hannes intoutuu selittämään, että saksalaiset rakentavat suojamuuria kommunismia vastaan ja että juutalaiset ovat heidän vihollisiaan, koska sabotoivat heitä tässä sankarillisessa työssä.

Bergmanin Saksan-vierailun kohokohta ajoittuu Weimarissa järjestettäville puoluepäiville. Siellä hän pääsee seuraamaan, kuinka itse Führer ilmestyy mustassa autossa torille ihailevien joukkojen eteen uhmaten kesken juhlien puhjennutta rajuilmaa. Kun Hitler alkaa puhua, luonnon pauhu taukoaa ja kuuluu enää sateen lotinaa. Hitlerin ääni on juhlallinen, välillä leikkisän ilkeäkin, ja puoluepäivien yleisö kuuntelee häntä henkeään pidätellen. Puheen päättyessä raikuvat Heil Hitler -huudot ja aurinko ilmestyy tumman pilvimassan takaa. Bergman muistelee:

”En ollut koskaan nähnyt mitään, mikä olisi muistuttanut tätä mittaamattoman suuren voiman purkausta. Huusin niin kuin kaikki muutkin, kohotin käteni niin kuin kaikki muutkin, ulvoin niin kuin kaikki muutkin, rakastin niin kuin kaikki muutkin.” (Suomentanut Heikki Eskelinen)

Lähtiessään Saksasta Bergman saa isäntäperheeltään lahjaksi Hitlerin valokuvan, jotta hänellä olisi aina ”tuo mies silmiensä edessä.” Monet vuodet Bergman jatkaa Hitlerin ihailemista, iloitsee hänen voittojaan ja suree hänen tappioitaan. Eikä hänen tarvitse olla yksin, sillä hänen ruotsalaisessa lähipiirissään on paljon tunnustuksellisia kansallissosialisteja tai Saksan ystäviä. Vasta sodan jälkeen Bergman joutuu vastakkain keskitysleirikuvien kanssa. Eikä hänen järkensä suostu hyväksymään, mitä hänen silmänsä näkevät. Suunnattomista julmuuksista kertovien kuvien on pakko olla propagandaa, eihän voi olla mahdollista, että Hitler olisi saanut moista jälkeä aikaiseksi. Lopulta totuus kuitenkin nujertaa Bergmanin vastarinnan ja suistaa hänet itsehalveksuntaan: Tällaisia me ihmiset olemme!

Muistelmissaan Bergman tunnustaa, että hänellä ei ollut nuorukaisena Saksassa suojakeinoja ympärillään vallinnutta aggressiivisuutta vastaan, koska se vastasi suuressa määrin hänen omia tuntemuksiaan. Ikävä kyllä hän ei kehittele ajatusta tämän pitemmälle, vaan tyytyy ainoastaan panemaan asian merkille. Tarkoittaako Bergman, että hänessä oli nuoren miehen luontaista alttiutta hurmaantua natsien vitaalisuutta, elinvoimaa ja uhmaa huokuvasta poliittisesta estetiikasta? Sehän vastaisi sitä, mitä E.M. Cioran sanoi nuorisossa piilevästä pahuudesta, nuorison veren, sekasorron ja mullistusten kaipuusta, joka paisui 1930-luvulla poliittiseksi joukkovoimaksi tuhoisin seurauksin. Vai oliko Bergmanin mielestä hänen kokemuksissaan kyse jostain perustavammasta, jostain sellaisesta, mitä ei voi palauttaa nuoruuden kypsymättömyyteen ja kiihkomielisyyteen? Tunnistiko hän itsessään ne voimat, jotka mahdollistavat juutalaisten joukkotuhon kaltaiset kauheudet? Ovatko ne hänen mielestään kiistämätön osa ihmisyyttämme, vai pelkästään mahdollisuus, joka saattaa joko ilmetä meissä tai olla ilmenemättä?

Kommentit (10)
  1. Mietin parastaikaa samaa dilemmaa luettuani juuri W.G. Sebaldin viimeiseksi jääneen romaanin Austerlitz.

    Kirjassa näytetään miten ihminen tuhoutuu pelkkään juurtensa hakemiseen Euroopan katastrofin jälkeen, vuosikymmenien päästä. Tietoisuus pahasta saa hylätyn juutalaispojan kokemaan uudestaan sen hylkäyksen mutta paljon isompana. Aikuinen kun on.

    Kun luin kirjaa mieleen tuli eniten se, että voi olla aika mahdoton tietää minkälaista siellä oli, siis III valtakunnassa. Mutta myös meidän Olavi Paavolainen oli vaikuttunut Nurnbergin puoluekokouksesta.

    Wilhelm Moberg kirjoittaa torppariromaaninsa samalta ajalta, mutta tunteet ovat aivan erilaiset. Moberg ja hänen työläisystävänsä pelkäsivät.

  2. Sami Liuhto
    8.5.2010, 12:49

    Ja mitä kaikkea kannatamme juuri nyt? Kari Hukkilan Kerettiläisesseissä oli yksi hyvä kohta ja se oli kuvaus romanikerjäläisistä, joiden osalta hoemme: “Älkää antako heille rahaa. Ne on syndikalisoitu.”

    Talvella Pariisissa eräs nunna kertoi, että työttömät ovat järjestäytyneet, “syndikalisoituneet”, että tiesinkö työttömälle 2 euroa antaessani oliko hän työtön. Juu, en tiennyt.

    Salaliittoteorioiden suosio voi olla osaltaan tässä, että ihminen voi ajatella “todellisuuden” olevan jotakin muuta kuin mitä se on, arendtilaisittain banaalia. On olemassa taho, joka järjestelee asioita, ei niinku oikeesti oo kerjäläisiä ja työttömiä. Ihmisen luovuus todella kukkii, kun tekosyitä pitää etsiä.

    Romanikerjäläisongelma kuulemma ei ratkea, jos heille antaa rahaa. Ehkei, mutta ei se ratkea silloinkaan jos on antamatta. Mutta välitön nälkä saattaa helpottaa, jos antaa heille euron. Vai onko syndikaali heti nurkan takana odottamassa ja riistämässä rahat?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *