Totuus vai sopimus?

Enpä olisi kuuna päivänä osannut etsiä Kunnian miehestä arvostelua Kauppalehdestä. Mutta sattumalta sain vinkin, että siellä sellainen on ollut:

“Totuus on sopimuksenvarainen asia
Esikoisromaani esittelee varainhoidon finanssimiehet viisastelematta
Tommi Aitio Kauppalehti 2007-10-23 , sivu 34

Kovin suhteellinen juttu tuo totuus, ainakin jos on uskominen Tommi Melenderin romaanin privaattipankkiireita ja muita finanssimiehiä.

“Ehkä sulla on faktoja, mutta totuutta sulla ei ole”, erittelee varainhoitoyhtiön omistaja tähtisalkunhoitajalleen, jolle on juuri antamassa kenkää. Hän viittaa nimenomaan totuuden suhteellisuuteen ja sopimuksenvaraisuuteen. Ja ketä sitä paitsi kiinnostavat faktat, jos tarjolla on mehevä tarinakin?

Omistajan ja rengin keskustelussa on myös universaalimpi ulottuvuus. Ihminen voi olla jonkin määritelmän mukaan oikeassa, mutta mitään iloa ei siitäkään ole, jos kukaan ei usko oikeassaolijaa. Varainhoidossa luottamus ratkaisee, opettaa Kunnian mies meitä.

Kun omistaja myöhemmin pitää neuvoa vielä suuremman omistajan kanssa ja syyttää tätä valehtelusta, parski pääomamies kieltää puhuneensa potaskaa: “Jotkin asiat mitä mä olen sanonut ei vaan enää pidä paikkaansa.”

Kunnian mies on Tommi Melenderin ensimmäinen romaani, mitä on verrattain vaikea uskoa, sillä niin varmalla kädellä hän kuljettaa valtapelijuontaan ja laveeraa siinä sivussa yleistävää ja varmaan yleispätevääkin kuvaa varainhoidon liiketoimialasta. Näkymä on luonnosmaisuudessaankin kiehtova, ratkaisevasti syvempi kuin talouselämästä moraalitarinoitaan kirjoittaneiden mutta aihetta lähtökohtaisen heikosti tuntevien aikalaistekijöiden yritykset viime vuosina.

Kunnian miehen läpi moraalikysymykset kulkevat jonkinlaisena näkymättömänä alatekstinä – ne ovat piilossa, mutta siellä ne ovat. Ratkaisu on ollut Melenderilta viisas, sillä näin hän välttää kaikenlaisen rutinan ja tekopyhyyden houkutukset.

Siinä missä vaikkapa Pasi Lampelan tekstit puhuvat oikeasta ja väärästä vaikka pitäisi puhua rahasta, jättää Melender elämänkatsomukselliset viisastelut proosansa ilmitasolta pois ja keskittyy puhumaan arvonlisäyksestä miltei pornografisella pikkutarkkuudella.

Kun Melenderin romaanista riisutaan viimeisetkin kaunokirjalliset krumeluurit, jäljelle jää vain groteski kuva muutamasta omnipotenssiharhoissaan kärisevästä äijästä, joille on pelottavan helppo nimetä tosielämän vastineita Aleksilta, Espalta ja Kuliksesta.”